Siitä on jo kaksi vuotta, kun lopettelin tehtävääni Midnight Runin tapahtumalähettiläänä eli ambassadorina. Sittemmin on tapahtunut vaikka mitä: perustin oman blogin, jouduin telakalle, palasin juoksun pariin ja aloitin Helsinki City Running Dayn Street Teamissä.
Lauantain Midnight Run oli jo kuudes perättäinen Midnight Runini. Ensimmäisen kerran juoksin tapahtumassa vuonna 2014 – tapahtumalähettiläänä olin puolen vuoden ajan vuonna 2017.
Tuttuun tapaan pakkasin reppuun mukaan takin ja ulkoiluhousut sekä juomapullon. Sateen uhkaa ei ollut, joten vaihtovaatteet ja -kengät sain jättää kotiin. Useana vuonna Midnight Runin aikaan on satanut – ja paljon!
Kun pakkasin lämmintä vaatetta reppuun, tiesin, että tuskin sitä tarvitsen. Juoksun jälkeen ei useinkaan ole kylmä, ei huomaa vessahätää, juttelee tuntemattomille ja unohtaa ajankulun. Se on vahva merkki siitä, että juokseminen juoksutapahtumassa aiheuttaa kehossa melkoisen myräkän.
Leppävaaran asemalla tapasin juoksukaverini, joka oli menossa juoksemaan viiden kilometrin reitin. En ollut nähnyt häntä ainakaan vuoteen. Tapaamme silloin tällöin juoksutapahtumien yhteydessä ja nyt oli korkea aika päivittää kuulumiset. Huomasin, että jotkut asiat on kivointa kertoa kasvotusten.
Ostin osallistumisoikeuden tämän vuoden tapahtumaan juoksua harrastavalta perhetuttavaltamme. Siirto tapahtui viime tipassa ja lähtötodistuksen mukaan olin mies ja 1B-ryhmässä tavoittelemassa alle 40 minuutin aikaa. Sain kuitenkin naisten paidan ja lähtörannekkeen 3A-ryhmään, kun hain osallistumispakettini.
Senaatintorilla on mukava fiilistellä ja tuttuja näkee lähes sataprosenttisella varmuudella. Niin tälläkin kertaa. En ollut varannut paljon aikaa ennen lähtöä ja tyydyin vain nopeasti tervehtimään torin laidalla tapaamaani kolmea kaveria. Yksi heistä oli tapahtumassa ensimmäistä kertaa mukana. Vakuuttelin, että illasta tulee taatusti mukava!
Tumma taivas ja valkoisena hohtava Tuomiokirkko loivat juhlallista tunnelmaa. Musiikkina pauhasi kaikkea Eye of the Tigerista alkaen ja valokeilat halkoivat taivasta. Oman ryhmän lähtövuoro tuli yllättävän pian ja niin sitä taas mentiin pitkin Helsingin katuja!
Midnight Run on ruuhkainen, ja muistin asian heti ensimmäisen kilometrin aikana. Oman kelloni mukaan siihen kului aikaa 6:25 minuuttia, joka oli todella paljon. En tavoitellut ennätystä vaan halusin ajan olevan jotain 50 ja 55 minuutin välillä. Jos joutuisin juoksemaan kaikki kilometrit yhtä hitaasti, kuluisi reitillä aikaa yli tunti.
Onneksi pääsin juoksemaan aina vain kovempaa: toinen kilometri meni aikaan 5:21 minuuttia, kolmas 5:14 minuuttia ja neljäs juuri ja juuri alle viiteen minuuttiin 4:59. Reitillä on jonkin verran mäkiä, jotka otin rauhallisesti. Keskityin hyvään ylämäkitekniikkaan ja kohdistin katseen mäen päälle. Käytin myös käsiä rytmittämään juoksua.
Alamäissä lepäsin. Annoin painovoiman viedä ja tasasin hengitystä. Tiesin, että vauhdissani ei ollut paljon kiristämisen varaa, vaikka aivan viimeistä kilometriä lukuunottamatta ei tuntunut mitenkään pahalta.
Olen tänä vuonna juossut jo kolme kymmenen kilometrin kisaa. Niistä olen oppinut, että ei saa antaa jalkojen mennä hapoille. Koko ajan pitää ns. puristaa, mutta toisaalta kymmenen kilometriä on äkkiä juostu.
En pysähtynyt matkan aikana juomaan. Juoksin molempien juomapisteiden ohi. Illalla oli vielä lämmin, mutta olin päivän aikana juonut riittävästi, eikä nestehukan vaaraa ollut. Iltaan sijoittuvissa juoksuissa on se etu, että on ehtinyt syödä ja tankata energiaa riittävästi.
Onnistuin kisan aikana juoksemaan vielä kaksi muuta kilometriä alle viiden minuutin: kahdeksas kilometri meni aikaan 4:58 minuuttia ja viimeinen 4:36 minuuttia. Tutuissa maisemissa oli mukava juosta. Olkoonkin, että Hakaniemessä juoksin melkein työpaikkani ohitse. Hakaniemenrannassa ravintolan terassilta kajahti voimallinen kannustus, jota ei voinut kuin totella: ”Nyt tytöt jalkaa toisen eteen!”
Hakaniemestä reitti jatkui sillan yli kohti Kruununhakaa. En tarkkaan muistanut, missä loppureitti kiemurtelee. Sen muistin, että viimeisellä kilometrillä on aivan liikaa mäkiä. Juuri kun luulee viimeisen koittaneen, nousee edessä vielä yksi.
Lopulta viimeisen kulman takaa alkoi näkyä Senaatintorin maaliportti. Aina yhtä ihanaa, kun raasto on ohitse. Viimeinen kilometri oli ollut kaukana mukavasta, vaikka muuten tunsin juosseeni hallitusti: vauhti oli ollut nousujohteinen.
Tämänvuotinen aikani oli 52:42 minuuttia. Ainakin se oli parempi kuin viime vuoden 58:20 minuuttia. Silloin Midnight Run oli ensimmäinen juoksutapahtuma, johon osallistuin telakan jälkeen. Lisää viime vuoden tapahtumasta voit lukea täältä.
Olin päättänyt, että en jää maalihuoltoon tai tapahtuma-alueelle kenenkään kanssa puhumaan tai valokuvia ottamaan. Otin urheilujuomaa kolme mukia, joista yhden kaadoin vahingossa päälleni. Pimeässä ei onneksi kukaan nähnyt.
Kävelin Senaatintorilta Porthaniaan varustesäilytykseen. Nappasin reppuni ja juoksin osan matkaa junalle. Kello oli jo yli kymmenen ja halusin vain pian kotiin. Jossain toisessa todellisuudessa olisin jäänyt lasilliselle tuttavieni kanssa, mutta nyt he saivat mennä ilman minua.
Kaverini, joka oli juossut tapahtumassa viisi kilometriä, laittoi viestin, kun olin junassa. Vaihdoimme kuulumiset tuoreeltaan. Kaverini oli hieman tuskastunut, kun viiden kilometrin juoksijat ohjattiin hitaimpien kymmenen kilometrin juoksijoiden sekaan ruuhkaiselle reitille.
Järjestäjien kunniaksi on todettava, että ohjaus ainakin oli kunnossa. Risteyksessä, jossa viiden ja kymmenen kilometrin juoksijat lähtivät eri suuntiin, oli ohjaaja megafonin kanssa. Ohjeet kuulin ainakin suomeksi ja ruotsiksi.
Sain melko hyvin nukuttua ”yöjuoksun” jälkeen, vaikka elimistö kävi ylikierroksilla. Sunnuntaina olin mielestäni vaikka valmis seuraavaan koitokseen. Onneksi tiedän jo kokemuksesta, että väsymys tulee jälkijunassa: ylipirteä olo muuttui väsymykseksi illan lähetessä.
Midnight Runiin päättyi neljän (!) viikonlopun putki juoksutapahtumia. Ei mikään ideaalitilanne, mutta niin pääsi käymään. Siihen nähden, että juoksin kuukauden aikana kolme kymmenen kilometrin kisaa ja yhden puolimaratonin, jaksoin tässä toistaiseksi viimeisessä tapahtumassa pusertaa kelpo ajan.
Tämän harjoitusviikon jälkeen alan keventää harjoittelua kohti Rantamaratonia. Uskon, että tapahtumat ovat toimineet hyvinä harjoituksina maratonia ajatellen. Ne ovat varmasti parantaneet juoksukuntoa, mutta myös vahvistaneet juoksutapahtumiin valmistavia rutiineja. Lihashuolto, syöminen, juominen kengännauhojen solmiminen tuplasolmuilla ja lukkonauhoituksella… Kaikki tärkeässä osassa. Kuullaan taas!
LENKILLÄ 