arki

Vauvakadosta ja vanhemmuudesta

Näin eräänä yönä unta, että olin raskaana ja odotin neljättä lastani. Unessa harmittelin, että raskaana ollessa en voisi juosta kevään 40-vuotisjuhlamaratonia. Unessa en ollut lainkaan huolestunut siitä, miten keho, taloudellinen tilanne, valmiiksi ahdas asunto tai mielenterveyteni kestäisi neljännen lapsen. Autossakin on jo takapenkki täynnä.

Aamulla uneni huvitti minua. Olin ollut siinä niin kovin huolissani peruuntuneesta juoksutapahtumasta. Uneen saattoi olla syynä viime aikoina paljon puhututtaneet vauvakato ja huoli Suomen väestörakenteesta.

Perheessämme on kolme lasta, ja se riittää meille. Olen miettinyt, että kolmilapsista perhettä saatetaan tulevaisuudessa pitää samanlaisena suurperheenä kuin nyt pidetään entisaikojen vähintään kymmenlapsisia perheitä.

Vauvakato

Maailma on muuttunut. Oma ratkaisuni perheen hankkimisen suhteen on omannäköiseni, mutta ymmärrän toisenlaiset ratkaisut. Kaikilla ratkaisu ei ole oma: lapsia ei saa, vaikka haluaisi. Jotain taas ei voisi vähempää kiinnostaa, vaan elämä on täydellinen sellaisenaan ilman lapsia. Naisten työssäkäyminen, sosiaaliturva ja muuttuneet asenteet ovat varmasti vaikuttaneet siihen, että lapsia ei hankita enää niin paljon – jos lainkaan.

Kalliit asunnot, epävarmuus työmarkkinoilla, ilmastonmuutos, yleinen huoli maapallon ylikansoittumisesta. Siinä monia syitä vauvakatoon. Uskoisin, että ennen kaikkea ihmisten elämäntapa on muuttunut. Moni ei ole valmis sitoutumaan elämänmittaisiin asioihin. Parisuhteita voi tulla ja mennä, eikä parisuhde edes ole edellytys lapsen saamiselle. Lapsi sen sijaan on ja pysyy.

Paljon se antaa ja paljon se ottaa

Onneksi en kolmen pienen lapsen äitinä vielä tiennyt, mitä tarkoittaa ”pienet lapset pienet murheet, isot lapset isot murheet”. Tai kun naapurin rouva sanoi, että odota vain, pian sinulla on huoneen kokoiset murheet. Nyt lapseni ovat ala- ja yläkouluikäisiä. Huolet eivät täytä huonetta, mutta nurkassa on peikko, joka välillä säikyttelee.

Lapset eivät aiheuta pelkkää murhetta. Vaakakuppiin on vuosien aikana kertynyt enemmän ilon aiheita. Hienointa on huomata, kun lapsista kasvaa omia persooniaan. Lapsemme eivät ole meidän jatkeitamme eivätkä keskenään samanlaisia, vaikka heillä on samat vanhemmat.

”Me sinut tehtiin mutta sinä meidät loit”, lauloi Olli Lindholm Juice Leskisen kaunista tekstiä kappaleessa Ihmisen poika. Sitä saan elää todeksi joka päivä. Eniten opin itsestäni, kun olen äiti lapsilleni.

Haali ja vaali omaa aikaa

Mitä isommiksi lapset kasvavat, sitä tärkeämpänä pidän sitä, että minulla on omia harrastuksiani, mielenkiinnon kohteita ja ystäviä. Juoksun kautta olen saanut niitä kaikkia. Se ei ole tullut itsestään, vaan olen mennyt tilanteisiin ja paikkoihin, vaikka on jännittänyt ja pelottanutkin. Lisäksi se, että saan omat menoni sopimaan perheen menoihin, vaatii joskus kekseliäisyyttä ja ennen kaikkea viitseliäisyyttä.

Helppouteen on petollista luisua. Kyllä minunkin joskus tekisi mieli vain istahtaa lämpöiseen junavaunuun sen sijaan, että pyöräilen tai juoksen töihin. Illanistujaisissa olen välillä se tylsimys ja ilonpilaaja, joka jättää juomiset väliin ja ilmoittaa, että aamulla on pitkä lenkki.

Perheellisenä on vastuussa muistakin kuin vain itsestään. Se tarkoittaa myös sitä, että tuntee huonoa omaatuntoa siitä, että on poissa perheen luota omissa menoissaan. Sekin on asia, joka pitää tehdä selväksi itselleen. Jaksan paremmin, hermoni eivät ole niin kireällä ja nautin enemmän lasteni seurasta, kun saan välillä olla omissa menoissani.

Suunnittele

Joku saattaa ihmetellä, miten pystyn ja jaksan vetää läpi juoksuohjelmaa arjen keskellä. Syitä on useita. Ensimmäinen on se, että tarvittaessa ymmärtää jättää treenikerran väliin. Ei kehittyminen kaadu siihen, jos ei tee jokaista ohjelmaan merkittyä harjoitusta. Tämä toimii myös toisin päin: en mielelläni jätä treenikertoja väliin ilman syytä.

Olen ihminen, joka tykkää siitä, että arjessa on jokin struktuuri. Se ei tarkoita, ettenkö taipuisi ex tempore -ratkaisuihin, mutta tykkään, kun asiat tapahtuvat ennakoidusti. Luonteelleni sopii, että tekemisilläni on jokin päämäärä, jota kohti kulkea. Päämäärätön oleilu ei sovi luonteelleni. Vaivun tilaan, jossa en saa oikein mitään tehdyksi.

Juoksuohjelman noudattaminen ja säännölliset viikoittaiset juoksuryhmän treenit helpottavat arjen suunnittelua. Kun tiedän jo etukäteen, millaisia lenkkejä ja harjoituksia on lähipäivinä tiedossa, voin suunnitella arkea sen mukaan. Tässä voi palata myös ensimmäiseen kohtaan: treenin voi tarvittaessa jättää välistä tai siirtää. Ei elämä siihen kaadu. Ei tämä ole niin totista.

Elämä on

Raskaus, synnytys, pikkulapsiaika. Valehtelisin jos väittäisin, että se on helppoa. Ei se ole. Jokaisen vauvan syntymän jälkeen olen menettänyt yhtenäiset yöunet vähintään vuodeksi. Siitä tulee jo monta huonosti nukuttua vuotta. Kun edellinen lapsi aina lopetti päiväunet seuraavan synnyttyä, en voinut nukkua päivälläkään.

Kun olen saanut pala palalta takaisin omaa elämääni, olen iloinnut joka hetkestä: yhtäjaksoisista yöunista, pidennetyistä viikonlopuista ulkomailla ilman lapsia ja jopa töihinpaluusta hoitovapaan jälkeen. Arvostan asioita, jotka jollekin toiselle saattavat olla itsestäänselvyyksiä.

Pidän tärkeänä, että minuuteni ei rakennu yhden asian varaan. Ei pelkästään äitinä olon, työnteon, parisuhteen, rahan, oman ulkonäön, harrastusten tai kodinhoidon varaan. Jos jokin tukipilari romahtaa, pysyn pystyssä. Ymmärrän, että esimerkiksi raskaus pelottaa monia, koska ulkonäkö vääjäämättä muuttuu. Tai jos on antanut kaikkensa työlle, työelämästä hetkeksi pois hyppääminen voi tuntua itsemurhalta.

Ennen kuin minusta tuli äiti, ajattelin, että äitiyden myötä nainen siirtyy johonkin myyttiseen äiti-lahkoon. Niin ei käynyt. Toki pelkästään hormonit tekevät se, että vauvan kanssa elää hieman kuplassa. Mutta ei ihminen kokonaan muutu vanhemmuuden myötä. Tulee vastuuntuntoa ja epäitsekkyyttä, mutta perusminä säilyy.

Lopuksi

Vanhemmuudesta tulee usein esille vain se osa, kun mennään epämukavuusalueelle. Raskaus, synnytys, yösyötöt, taaperon itkuraivarit ja vanhempien pandanaamat. Se ei toden totta imartele, kun päälle kolmikymppisenä kuulee, että ”Näytätpä väsyneeltä”. Onneksi aivan pikkulapsiaika on ohi.

Epämukavista asioista on helppo kertoa. Huomaan itse, että on vaikeampi löytää sanoja sille, millä kuvailisi lasten kautta tulevaa iloa ja ymmärrystä elämästä. Sitä ei aina voi edes kuvata vaan se pitää elää. Ja sitä tässä nyt eletään joka päivä.

En pysty tarjoamaan lääkettä vauvakatoon (enkä lisää vauvoja muualla kuin unissani). Pidän lapset enimmäkseen blogini ulkopuolella, mutta ajattelin hieman valottaa ajatuksiani vanhemmuudesta. Jos kirjoitus herättää ajatuksia, kuulen niistä mielelläni!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s