Kirja ”Den rädda löparen” (Wahlström & Widstrand 2018, 292 sivua) on ruotsalaisen Kristina Palténin matkakertomus Iranista. 44-vuotias entinen Ericssonin insinööri valitsee tavallisuudesta poikkeavan maan matkansa kohteeksi. Lisäksi hän tekee jotain poikkeavaa: juoksee yksin 59 päivässä Iranin halki.
Reitti kulkee lännestä itään Iranin pohjoisosissa lähellä Kaspianmerta. Matka on pituudeltaan 1 840 kilometriä. Koska 59 päivään sisältyy muutamia lepopäiviä – tai mediapäiviä, kuten Kristina niitä kutsuu –, hän juoksee maratonin mittaisen matkan lähes joka päivä.
Kristinalla on jo yksi maailmanennätys hallussaan. Vuonna 2014 hän juoksi 48 tunnin aikana yli 300 kilometriä juoksumatolla. Lisäksi hän on juossut ystävänsä kanssa Turkista Ruotsiin läpi itäisen Euroopan.
Kristina aloitti juoksuharrastuksen 31-vuotiaana. Hän ihastui juoksun tuomaan hyvään oloon, mutta juokseminen auttoi häntä myös elämän kriiseissä. ”Det blev aldrig något plus på stickan.” hän toteaa, kun ei hedelmöityshoidoista huolimatta tullut raskaaksi. Lapsettomuus oli Kristinan suuri suru.
Kristina pääsi kuitenkin työntämään lastenrattaita. Iranissa hänellä oli kaikki tarvittava mukanaan juoksuun tarkoitetuissa lastenrattaissa. Lasta siellä ei siis ollut, mutta sen sijaan tabletti, muistikortteja, puhelin, vaihtovaatteet ja -kengät, teltta ja retkikeitin muutamia mainitakseni. Rattailla oli jopa nimi ”Baby Blue”. Rattaat olivat Kristinan matkaseura vajaan kolmen kuukauden ajan.
Hän sai apua matkan suunnitteluun ja toteuttamiseen Ruotsissa asuvilta iranilaisilta ystäviltään ja näiden tuttavilta Iranissa. Hänellä oli matkan ajan mukanaan GPS-paikannin, josta ystävä pystyi seuraamaan hänen etenemistään. Ystävä auttoi myös järjestämään yösijoja tavallisten iranilaisten kodeissa silloin kun Kristina ei nukkunut hotellissa tai Punaisen puolikuun ylläpitämissä leireissä.
Kristina asetti matkalleen hurskaan tavoitteen. Hän halusi osoittaa itselleen ja muille, että pelot muslimeja ja iranilaisia kohtaan ovat turhia. Kristina halusi näyttää, että Iranissa ei ole niin vaarallista kuin ihmiset uskovat. Hän – länsimaalainen nainen, joka juoksee yksin maan halki – halusi esimerkillään näyttää, että rauhaisa rinnakkainelo on mahdollista ja pelot enimmäkseen turhia.
Insinöörimäisellä tarkkuudella Kristina listasi ennen matkaa pahimmat pelkonsa taulukkoon. Hän merkitsi kunkin pelon ja uhan, arvioi ne asteikolla 1-100 ja keinot, joilla ne voisi välttää. Yksi pelko oli jäädä auton alle ja kuolla. Kristina asetti pelolle suuruuden 65. Kristina kirjasi taulukkoon, että yliajetuksi tulemisen riskiä voi vähentää juoksemalla pienempiä teitä ja käyttämällä heijastinliiviä. Jos pahin tapahtuu, eipä ole enää mitään murehdittavaa.
Kristina toivoi, että voisi esimerkillään vähentää idän ja lännen vastakkainasettelua. Ennen matkaansa ja sen aikana hän sai epäilyä osakseen. Sukulaiset pelkäsivät hänen puolestaan ja vanhoilliset iranilaiset kyseenalaistivat hänen tavoitteensa. Olivatko tavoitteet sittenkin poliittisia? Oliko Kristina lännen agentti tai vakooja? Miten ruotsalaisnaisen yksinjuoksu Iranissa voisi parantaa kenenkään asemaa?
Lähes kolmen kuukauden ultrajuoksun aikana Kristina kirjoitti kokemuksistaan blogiinsa. Sensuurin vuoksi hän ei voinut kirjoittaa asioista aivan kuin ne olivat, mutta jokailtainen blogin päivittäminen oli muulle maailmalle merkki siitä, että hän oli elossa. Ajoittain vilkas liikenne tai epämääräiset kyselijät matkan varrella muodostivat todellisia uhkia Kristinalle.
Kristina jaksoi koko matkansa ajan uskoa tehtäväänsä luoda luottamusta ihmisten välille. Hän halusi uskoa ihmisten hyvyyteen. Iranilaisten ylitsevuotava vieraanvaraisuus sai Kristinan aluksi hämilleen. Köyhemmissä perheissä yöpyessään muut jättivät syömättä, jotta hän sai riittävästi ruokaa. Rikkaissa perheissä oli yltäkylläistä.
Matkan aikana moni ravintola kieltäytyi ottamasta häneltä rahaa, hän sai kulkiessaan ihmisiltä hedelmiä, pähkinöitä ja jopa tauluja ja muun muassa Baby Bluen puhjennut rengas korjattin ilman kustannuksia. Matkan edetessä Kristinasta tuli pieni julkkis, koska hän antoi haastatteluja paikallisille radio- ja TV-kanaville.
Myös hänen ulkomaalaisuutensa kiinnosti ja aiheutti uteliaisuutta. Ihminen toisensa jälkeen kysyi, onko hän naimisissa, onko hänellä lapsia, miten hänen miehensä päästi tämän yksin ulkomaille.
Mitä kauemmin Kristina oli Iranissa ja mitä enemmän hän kohtasi ihmisiä, hänelle alkoi valjeta, että häntä kohdeltiin hyvin nimenomaan taustansa vuoksi. Hän ymmärsi, että nainen Iranin jostain naapurimaasta ei saisi yhtä hyvää kohtelua.
Aina Kristina ei kohdannut pelkkiä hymyileviä kasvoja tai viinirypäleitä ojentavia maanviljelijöitä. Kirjan nimi ”Den räddä löparen” (vapaasti suomennettuna Pelokas juoksija) kertoo yhdestä kirjan teemoista: pelosta. Osa Kristinan peloista on täysin turhia, osa on vaarassa toteutua ja lisäksi hän kohtaa uhkia ja tilanteita, joita ei osannut etukäteen aavistaa.
Juoksu on isossa osassa, mutta enemmän kirja on matkakertomus. Kirja olikin kirjastossa matkaoppaiden kanssa samassa hyllyssä. Kirjaa voi silti kutsua juoksukirjaksi, vaikka se poikkeaa muista lukemistani juoksukirjoista. Voi sanoa, että ”Den räddä löparen” on juoksukirja toisesta maailmasta.
Moni lukemani juoksukirja on joko kasvukertomus tai kertomus siitä, miten joku pääsee eroon sisäisistä demoneistaan tai päihteidenkäytöstä juoksun avulla. Kristina ei lähde selvittämään päätään Iraniin vaan hän haluaa saada selvän kompleksisesta Iranista. Kohde ei ole helpoin mahdollinen, sillä maassa on muun muassa runsaasti maamiinoja sodan jäljiltä.
Hän haluaa selkoa kaksinapaiseen maailmaan ja siihen, voisivatko itä ja länsi elää sovussa keskenään ilman vastakkainasettelua. Kristina on provokatiivinen ja saa siitä myös kuulla. Hän ei kuitenkaan halua liikaa aiheuttaa hämmennystä vaan paahtavasta 40-50 asteen lämpötilasta huolimatta juoksee kiltisti pää peitettynä ja väljässä juoksuasussa, joka peittää käsivarret ja jalat.
Naiselliset muodot eivät saa näkyä. Välillä Kristina kiroaa kuumat vaatteensa. Ne ovat kuin vankila tai höyrysauna. Hän ei uskalla ottaa päähinettä pois, vaikka ihmisiä ei näkyisi missään. Mukaan pakkaamansa juoksutopin hän antaa pois tarpeettomana.
Aamuisin Kristina pyrkii lähtemään liikkeelle seitsemältä ja käyttämään hyväkseen valoisat tunnit. Hänellä on mukanaan aina vettä ja juoksukärryn uumenissa pientä evästä. Lounaan hän syö ravintolassa, jos sellainen tulee vastaan. Riisiä, kanaa, kalaa, voita, juotavaa jugurttia. Yleensä kaksi annosta.
Ongelmatilanteissa Kristina on puhelimitse yhteydessä Ruotsissa asuvaan iranilaiseen ystäväänsä, joka tarvittaessa auttaa ja tulkkaa. Ystävä järjestää hänelle yösijat. Mitä pidemmälle matka etenee, sitä enemmän halukkaita majoittajia on. Moni paikallinen on kiinnostunut Kristinasta, hänen matkastaan ja sen tavoitteista.
Kun sana kiirii, Kristina saa välillä seurakseen iranilaisia juoksijoita tai pyöräilijöitä. He ovat kaikki miehiä. Naapurimaassa Afganistanissa naiset saivat luvan juosta vuonna 2014. Joku kysyy Kristinalta, onko hän nainen vai mies. Silloin Kristina tuhahtaa mielessään, että silikonirinnatko tässä pitää hankkia, jotta uskotaan naiseksi.
Käy lukemassa lisää Kristinan matkasta (englanninkielinen) Alone through Iran
1 840 kilometrin taival sujuu juoksun osalta lähes ärsyttävän täydellisesti. Kristina selvisi urakasta hiertymillä, jotka hän teippasi Leukoplastilla. Juoksurattaiden työntäminen aiheutti ranteeseen harmittoman patin (ganglion).
Ultrajuoksu tuntuu olevan Kristinalle niin luontaista, että hän ei kuvaa muuta kuin sen aiheuttamaa väsymystä: iltaisin silmäluomet painavat. Jos hän juoksi päivässä vain 16 kilometriä, oli matka niin lyhyt, että sitä kroppa tuskin huomasi.
Kristina kirjoittaa osuvasti juoksusta, miten se on parhaillaan mindfulnessia ja miten juoksun avulla pääsee flow-tilaan. Hän myös kuvaa, miten hänen sisällään on magneetti, joka vie häntä aina uusiin tilanteisiin. Hän kokee olevansa introvertti pohjoisen asukki, mutta samalla hänessä asuu kaipaus, joka vie häntä eteenpäin.
Kristina halusi juosta yksin. Hän kaipasi oma rauhaa. Lisäksi hän ajatteli, että mikäli esimerkiksi dokumenttiryhmä olisi seurannut häntä koko matkan, se ei olisi ollut yksin juoksemista. Hän myös halusi juosta joka ikisen kilometrin matkasta. Jos hänet haettiin matkan varrelta autolla seuraavan kaupunkiin yöksi, hän pyysi, että hänet viestäisiin aamulla tismalleen samaan paikkaan.
Kirjan parasta antia ovat kuvaukset tavallisten iranilaisten arjesta, kauniista puutarhoista ja vaihtuvista maisemista. Kulttuuri, uskonto ja tavat poikkeavat paljon omistamme. Peukalon näyttäminen tarkoittaa samaa kuin jos lännessä nostaa keskisormen pystyyn. Sen erheen Kristina tietenkin tekee.
Kirja etenee kronologisessa järjestyksessä ja päivät toistuvat hyvin samanlaisina, mutta mielenkiinto pysyy yllä lopuun asti. Mieleeni palautui oma reilun neljän kuukauden ulkomailla asuminen: ensin on aivan innoissaan, sitten iskee koti-ikävä, uuden maan tavat ärsyttävät, kunnes mukautuu uuteen arkeensa ja viihtyy.
Jotkut teemat ja asiat toistuivat tiuhaan. Uskon, että suihkussa käyminen päivän päätteeksi oli iso asia. Siitä huolimatta suihkuhetken kuvaaminen kerta toisensa jälkeen alkoi jossain kohtaa naurattaa. Moneen otteeseen Kristina myös kertoi, miten paljon hän joutui syömään. Senkin uskon, koska hän juoksi maratonin lähes päivittäin.
Ultajuoksuun kirjasta on melko turha etsiä vinkkejä. Ne jäävät hajanaisiin mainintoihin siitä, että kannattaa käyttää kaksi numeroa liian isoja kenkiä ja syödä riittävästi. ”Äter jag inte orkar jag inte.”
Ultrajuoksijoita Kristina kuvaa itsepäisiksi. Hän kertoo sen olevan lähes välttämätön luonteenpiirre. Hän myös väittää, että ultrajuoksussa elimistö korjaa itseään. Kristina kertoo aikaisemmin juosseensa pois kaksi akillesjänteen tulehdusta ja polvikivun. Tähän ei aivan usko, mutta juoksuhulluuteni ei olekaan vielä saavuttanut ultrajuoksun tasoa.
Jonkin verran kirjassa oli päivittelyä siitä, miten naisten tuli pukeutua Iranissa niin peittävästi. Se tuskin tuli yllätyksenä. Moneen kertaan hän myös tuskailee, kun kukaan ei ymmärrä, mitä hän sanoo. Kaikki eivät suinkaan puhu englantia. Kun hän saa tilaisuuden puhua äidinkieltään ruotsia, tuntuu se hienolta.
Toisaalta Kristina alkaa matkan edetessä ymmärtää, miten erilaiseen maahan on saapunut. Tähdet loistavat öisellä taivaalla kuten Ruotsissakin, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvatkin. Ruotsissa hänen ei tarvitsisi miettiä, mitä sanoo, mutta Iranissa sanat on valittava tarkkaan.
Ympäristön, ihmisten ja kulttuurin lisäksi Kristina kuvaa hienosti omaa sisäistä maailmaansa. Hän kirjoittaa rehellisesti tunteistaan ja ajatuksistaan. Teksti on samaistuttavaa, vaikka en ole jalallani astunut Iraniin. Kristina kertoo, miten seurana olivat vain sähköpylväät, jotka ilmestyivät tien reunaan tasaisin välimatkoin.
Itselleni ennen kirjan lukemista lähin kosketus Iraniin oli iranilainen lääkäri, jonka vastaanotolla joskus kävin terveyskeskuksessa. Tiesin pääkaupunki Teheranin ja muistin pitkän sodan Iranin ja Irakin välillä. Tai oikeastaan muistan vain sodan loppumisen vuonna 1988. Sota oli alkanut saman vuonna kun synnyin, ja pienestä koululaisesta tuntui uskomattamalta, että jokin sota oli kestänyt kahdeksan pitkää vuotta.
Kirja tarjosi paljon uutta tietoa Iranista. Kristina välitti hienosti arkisen elämän, jota Iranissa eletään. Iran ei ole yhtenäinen ja joka kolkassa samanlainen, vaan esimerkiksi Kaspianmeren rannalla ollaan vapaamielisempiä. Siellä Kristina pääsi ensimmäisen kerran matkan aikana uimaan mereen.
Matkan aikana Kristina piti blogia, mutta joutui vaikenemaan hyvin monesta asiasta niin kauan kuin oli maassa: some-sensuurista, nettiyhteyksien tahallisesta huonontamisesta, ilmaisunvapauden puuttumisesta, lahjuksia vastaanottavista poliiseista ja mullaheista. Iranissa Facebook on kielletty ja hallitus valvoo ihmisten elämää.
Uskon, että kirja on kirjoitettu myös sen vuoksi, että Kristina sai puhua suunsa puhtaaksi kokemuksistaan. 1 840 kilometrin ultrajuoksu onnistuu ja hän osin saavuttaa hurskaita tavoitteitaan. Valtaosa Kristinan tapaamista iranilaisista on ystävällisiä, vieraanvaraisia ja valmiita auttamaan. Useat hänen peloistaan tosissan osoittautuvat vääriksi. Kaikki eivät kohtele yhtä vieraanvaraisesti. Kirjassa on suoraa tekstiä ja arvostelua, joten luulen, että Kristinalla ei sen julkaisemisen jälkeen ole paljon asiaa Iraniin.
Kansia ja niiden sisäpuolia lukuunottamatta kirjassa ei ole yhtään kuvaa. En tiedä, onko kuvaliitteen poisjättäminen ollut kustannuskysymys, kannanotto vai eikö asiaa vain ole sen enempää mietitty. Kristinalla oli kuitenkin mukanaan kamera ja muutamaan otteeseen häntä seurasi dokumenttiryhmä. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä kirjan yhteydessä enemmän kuvia paikoista, joissa Kristina vieraili.
Kun sain kirjan luettua, ajattelin, että oli osin sattuman kauppaa, että matka meni lopulta hyvin. Mielestäni hän uhmasi kohtaloaan ja oli uhkarohkea ylväiden periaatteidensa edessä. Toisaalta ihailin hänen rohkeuttaan ja sitkeyttään. Se loi toivoa, että Kristina aloitti juoksun samanikäisenä kuin minä ja 13 vuotta myöhemmin juoksi jo ultramatkoja.
Kirja on ruotsinkielinen, eikä sitä tietääkseni ole suomennettu. Kieli on helppoa ja selvisin siitä hyvin virkamiesruotsin oppimäärälläni. Kirja saa minulta lämpimät suositukset. Idän ja lännen rauhaisan yhteiselon saavuttaminen saattaa olla utopiaa. Oli kuitenkin erittäin mielenkiintoista sukeltaa yhden ihmisen taisteluun tasavertaisuuden ja pelkojen hälventämisen puolesta. Etenkin, kun se tehtiin juosten ja lastenrattaita edessä työntäen.
LENKILLÄ 