Juhlan jälkeen tulee arki

Viime lauantai-iltana olo oli kuin jouluaattona, kun kaikki ohjelmanumerot on käyty läpi ja on lupa istahtaa sohvalle, ottaa lasi viiniä ja hamuta suklaakonvehteja. Tein nuo kaikki ja juuri tuossa järjestyksessä. Vielä ei ollut joulu, vaan elokuu, ja ohi olivat ensimmäiset koskaan järjestämäni rippijuhlat.

Tänä vuonna hain kesälomani siten, että loma päättyisi rippijuhliin. Ehdin pestä vessan seinät, ikkunalaudat ja uuniritilän. Ostaa lisää kahvikuppeja, haarukoita ja veitsiä. Sovitella kotelomekkoa, johon olin pukeutunut esikoiseni ristiäisissä 15 vuotta sitten. Mekko sujahti päälle ja sain rastia yli tehtävälistalta juhlavaatteiden ostamisen.

Kesälomani oli muutakin kuin vessanseinien ja kaapinovien pesua. Edellä mainitut vain sattuivat olemaan asioita, joita stressasin eniten. Että saanko kotini juhliin niin siistiin kuntoon, että sinne kehtaa kutsua koko suvun. Kesäloma oli hyvin paljon muutakin ja se oli erittäin onnistunut.

Ennen neljän viikon kesäloman alkua kirjoitin blogiini, miten yritän olla suorittamatta lomaani. Eihän se tälläkään kertaa helppoa ollut. Kun edessä yhtäkkiä siinsi neljä viikkoa pelkkää vapautta, iski pakokauhu, osaanko lomailla oikein ja nauttia siitä. Puoli viikkoa kipristelin ja käpristelin, kunnes helpotti.

Täytin 41 vuotta. Syntymäpäivänäni liihottelin hellemekossa uimarannalle. Synnyin keskellä kesää, ja uskon vahvasti, että kehoni perusasetukset sopivat parhaiten suven lämpöön. Sanokoon kuka tahansa mitä tahtoo, minä tykkään helteistä. Antaa jäätelötötterön sulaa kouraan ja kokistölkin pinnan huurtua – lämpöä ei ole koskaan liikaa.

Ensimmäisen lomaviikon lopulla minä, mieheni ja kaksi nuorinta lastamme lähdimme viikon mittaiselle Suomen kiertueelle. Kun poistun kotinurkista, unohdan parhaiten arjen. Tänä vuonna pystyin unohtamaan myös juhlat, joita olin järjestämässä. Kaksi yötä Vuokatissa, yksi Kuusamossa, kolme Saariselällä ja yksi Ukkohallassa.

Kävimme vuosia ja vuosia kesäisin Espanjassa ja Italiassa kesälomalla. Kun etelään ei pääse, pitää lähteä pohjoiseen. Tuhat kilometriä kohti pohjoisnapaa ja huomaan olevani kaukana kodin mukavuuksista. Kannan ämpärillä vettä saunaan ja istun ulkohuussissa ovi auki. Toivon, että näkisin keltaselkäisen sopulin, kuten edellisenä kesänä samassa paikassa.

Saariselällä oli kylmä. Asiat ovat koronavuonna kääntynet niin päälaelleen kuin vain voivat. Ennen lähdin epävakaata säätä pakoon etelään (lue edeltä kehoni perusasetukset) ja nyt matkasin vapaaehtoisesti etelän helteistä pohjoisen kylmyyteen. Kumpikin ravisuttaa, eikä tämän vuoden reissussa ollut mitään vikaa. Tuli ikävä Lappiin heti, kun paluumatkalla tien varressa luki Pohjois-Pohjanmaa.

Kun olin palannut matkalta kotiin, pesin muutaman ikkunan, nukuin yön teltassa ja juoksin läpi helteisen Helsingin. Lomaillessa oli helppo noudattaa juoksuohjelmaa, eikä treenejä juuri jäänyt väliin. Lomalla tuntui siltä, että voisin elää aina näin: aamulenkki, lounas, kahvihetki terassin varjossa, kiireetöntä puuhastelua. Olisiko jossain paikka tällaiselle elämäntapajuoksijalle? Täällä olisi yksi vapaaehtoinen.

Ennen juhlia, jotka itse järjestin, sain osallistua toisten juhliin. Onko tämä nyt sitten iloinen vai surullinen asia, mutta hienointa oli huomata, että juhlissa puhelimet pysyivät taskuissa ja käsilaukuissa. Jäi aikaa oikeaan kanssakäymiseen.

Juhlaväen keskusteluissa nykyajan vitsaus eli some- ja puhelinriippuvuus otettiin kyllä esiin. Väitin, että olen Instagramin algoritmin yläpuolella eikä se määrää minua, mutta sain vastalauseen. Tuttavani vitsaili, että olen kuin uhkapelaaja, joka uskottelee muille ja ennen kaikkea itselleen, että tietää, miten systeemi toimii, eikä ole sen armoilla. Jäin miettimään, miten paljon olen algoritmin vietävissä.

Jännitin lähestyviä rippijuhlia niin, että tuntui lähes kapinalliselta lähteä vielä yhteen reissuun juhlien alla. Tällä kertaa käänsin auton nokan kohti länttä. Kohde oli Kustavi ja Suomen Turku. Koska käyn Kustavissa tuttavan mökillä vain kesäisin, on se minulle paikka, jossa paistaa aina aurinko ja merivesi kutsuu uimaan.

Kuulin meren kutsun monta kertaa ja kulutin lenkkarinpohjia 19 kilometrin verran. Turussa tartuin Suomen Joutsenen ruoriin, söin lounaan jokilaivassa ja join kahvit kaupungin salaisimmassa kahvilassa. Onneksi oli paikallinen opas, joka ohjasi puutalojen sisäpihoille. Sain kuulla, että talo on yksi harvoista, joka säästyi Turun palolta.

En ehtinyt ahdistua loman lopun häämöttämisestä, kun kannoin kotiin kananmunia, jauhoja, sokeria. Piilotin lehtiläjän makuuhuoneen oven taakse ja jynssäsin keittiön allasta vahvalla puhdistusaineella. Mietin, millainen määrä kloorihöyryä riittää tuhoamaan juoksijan keuhkot.

Juhlien onnistumisen rinnalla kulki erillisenä juonenaan huoli siitä, voiko niitä ylipäänsä järjestää. Ei olisi tarvittu kuin yksi altistuminen koronavirukselle ja juhlat olisi pitänyt perua. Kun konfirmaatiopäivänä istuin siskoni ja mieheni välissä kirkon penkissä, tunsin helpotusta. Nyt kaikki onnistuu.

Katselin alboihin pukeutuneita nuoria ja huomasin, että käsilaukussani ei ollut nenäliinaa. En ollut kaiken muun keskellä ajatellut mahdollisuutta, että saattaisin liikuttua esikoiseni rippijuhlassa. Tapanani ei ole liiaksi tunteilla, joten selvisin ilman kyyneliä.

Kesäloma alkoi koruttomasti, kun suljin läppärin kannen. Se päättyi yhtä eleettömästi, kun maanantaiaamuna avasin kannen ja jatkoin siitä, mihin jäin. Syksyltä toivon, että lapseni saavat jatkaa koulua lähiopetuksessa, että saan itse jatkaa juoksuharjoitteluani ja ehkä kohdata jotain uutta ja kiinnostavaa.

Olen kesän lapsi, enkä nauti syksyn kellastuvista lehdistä. Vielä vähemmän jaksan innostua joulun odotuksesta. No se meni vähän liian pitkälle. Elokuu on vielä kesää, enkä suostu laittamaan shortseja talvisäilöön ennen kuin on aivan pakko. Peli ei ole vielä menetetty, vaikka piti palata takaisin arkeen.