Liike luo liikettä

Kypsät kaneliomenat ja valkeakuulaat kopsahtelevat maahan, kun yksi kasvukausi on lopuillaan. Kun jokin on tullut päätökseensä, voi uusi alkaa. Moni aloittaa uuden liikuntaharrastuksen syksyn tullen tai herättää henkiin vanhan. Ehkäpä juuri juoksun.

Jos kynnys lähteä ensimmäiselle lenkille kasvaa suureksi, on hyvä muistaa, että liike luo liikettä. Isoin ponnistus on se, että saa itsensä liikkeelle.

Seuraavalle lenkille on helpompi lähteä, kun kynnys on kerran ylitetty. Liikkumiseen ja etenkin juoksemiseen jää koukkuun. Yhden jälkeen haluaa lisää ja enemmän.

Ennen pitkää liikkumisesta tulee tapa ja liikkumattomuudesta jotain, josta saa vain huonon olon. Kun huomaa liikkumisen hyvää tuovat vaikutukset, ei niitä ilman halua tai osaa enää olla.

Olen harrastanut juoksua yli kymmenen vuoden ajan. Runsaasta liikkumisesta on tullut perusolotila. Jos en saa säännöllistä lenkkiannostani, muutun levottomaksi ja tunnen, että jotain puuttuu.

Tunnistan myös vastavoiman. Väistämättä jossain vaiheessa tulee ensimmäinen tauti tai vamma, joka estää juoksemisen. Kyllästyminenkin saattaa vaivata, jos aloitus on ollut liian äkillinen ja intensiivinen. Kipeänä ollessa on enemmän kuin suotavaa huilata eikä rasittaa itseään. Sama pätee alipalautumiseen.

Vastavoima on sohvalle jäämisen houkutus myös silloin, kun lepoa ei oikeasti tarvitse. Sitä huomaa, että voihan työpäivän jälkeen kuluttaa aikansa näinkin: kirja tai puhelin kädessä makoillen tai televisiota katsellen. Pahimmillaan tehden kaikkea kolmea samaan aikaan.

Liike luo liikettä ja liikkumattomuus luo liikkumattomuutta. Ihminen haluaa säilyttää vallitsevan tilanteen – status quonsa. Jossain vaiheessa liikkumaan tottunut keho alkaa kuitenkin voida huonosti: paikoillaan olo saa selän kolottamaan ja pään kivistämään.

Itse tiedän jo, ”miten hyvää se minulle tekee”. Ne sadat ja jopa tuhannet kerrat, jotka olen palannut lenkiltä ja vasta sen jälkeen istahtanut sohvalle, ovat vahvistaneet uskoani siihen, että ihminen on luotu liikkumaan. Lenkin jälkeistä hyvää oloa ei voita juuri mikään.

Ennen kuin tietää, että lenkille lähteminen on vaivan arvoista, täytyy vain luottaa siihen, että liikkuminen kannattaa. Kynnys lähtemiseen laskee joka kerta, kunnes kynnystä ei enää ole, vaan lenkille on pakko päästä.

Liike luo liikettä -totuus pätee myös yksittäisellä lenkillä. Kunhan muistaa lähteä rauhassa liikkeelle (oikeasti rauhassa – siten että ei hengästy), keho lämpenee ja mukautuu tehtäväänsä. Jalat vievät eteenpäin.

Juoksijatyypistä riippuen jokaisella on oma minuutti- tai kilometrimääränsä, jolloin tuntee, että moottori on kunnolla käynnistynyt.

Määrittelen itseni dieselmoottoriksi, joka lämpenee hitaasti, mutta kerran kunnolla käynnistyessään jaksaa puksuttaa pitkään.

Dieselmoottorini on lämmennyt, kun olen juossut 6-8 kilometriä. Sen vuoksi lenkin alkupuoli tuntuu välillä takkuiselta – etenkin, jos olen lähtenyt yhtään liian kovalla vauhdilla.

Kokemus on tuonut varmuutta tähänkin asiaan. En hätäänny, jos olen lähtenyt pitkälle lenkille ja alussa epäröin, miten ihmeessä jaksan juosta 20 kilometriä. Jaksan kyllä, kunhan pääsen vauhtiin.

Joillakin muilla fysiikka suosii lyhyitä ja nopeita pyrähdyksiä, joilla he ovat omimmillaan. Itse en niin vauhdikkaammasta juoksusta välitä, vaikka sitäkin on joskus hyvä tehdä.

Oli sitten millaisella moottorilla varustettu tahansa, ensimmäinen asia on käynnistää moottori, eli lähteä liikkeelle. Aina vain uudestaan.