Olen odotellut, milloin ultrajuoksu kuiskii korvaani vastustamattoman kutsunsa. Houkuttelee hallusinaatioilla, viettelee vesikelloilla tai pakahduttaa minut pudonneilla varpaankynsillä.
Se on ollut hiljaa. 50 kilometrin juoksu herättää minussa yhtä suurta kiinnostusta kuin kiisseliin jäänyt suurusteklimppi. Jos joku ehdottaisi minulle sadan kilometrin juoksua, olisi se kuin koskisi lusikan kärjellä hyytelökakkua. Hytkyisin hetken (ehkä naurusta), mutta värähtely loppuisi pian ja jäisin niille sijoilleni yhtä viileänä kuin ennenkin.
Maratonin reilussa 42 kilometrissä on minulle riittävästi taivallettavaa. Ehkä fyysisesti voisin kyetä juoksemaan pidemmänkin matkan, mutta mitään kiinnostusta siihen ei ole.
Ultrajuoksu ei ole vielä onnistunut liehittelyissään, mutta se ei ole estänyt minua lukemasta aiheeseen liittyviä kirjoja. Monia kirjoja.
Olen lukenut juoksusta Saharan ja Iranin halki sekä keskelle metsää muuttaneesta juoksijasta, joka juoksi päivittäin vuoden ympäri, vaikka välillä jäätyi parta petiin kiinni.
Olen ollut pari kertaa ultrajuoksutapahtuman yleisössä. Sieltä käsin saa hengittää samaa ilmaa kuin hiekkateiden, asfalttien ja metsäpolkujen kilometrejä ahmivat juoksukollegat. En ole saanut tartuntaa.
Kun juoksukaverini Juoksujalka vipattaa juoksi ensimmäisen sadan kilometrin kisansa, kuljin hetken aikaa hänen rinnallaan.
Ultrajuoksutapahtumassa ulkoapäin kaiken näkee vähän liiankin selvästi. En tiedä, pitäisikö ottaa pari ylimääräistä neuvoa-antavaa tai laittaa silmille liian vahvat silmälasit, että saisi edes pienen maistiaisen siitä, millaisena ultrajuoksija näkee maailman 80 kilometrin kohdalla.
En voi tietää, kun en ole kokeillut. Vierellä olen juossut. Maratonin loppupuolella tai puolimaratonillakin, jos on ollut kovin raa’at olosuhteet, tajunnantaso alkaa laskea.
Oikeammin voisi kai sanoa, että tajunta on kunnossa, mutta se kohdistuu oudosti. Se kaartuu pois kanssajuoksijoiden tai kadun vieressä olevien kannustajien ystävällisistä sanoista ja kiinnittyy epäkohtiin.
Lauantaina kävin seuraamassa, kun Helsingin Paloheinässä juostiin vuosittainen Masokistin Unelma. Se on sadan kilometrin mittainen ultrajuoksutapahtuma.
Tapahtumassa juostaan myös ”Suomen lyhin ultra” eli perus maraton + kuusi metriä.
Tykkään osallistua juoksutapahtumiin (normaalirajoissa kulkeviin) ja ne ovat aina olleet juoksuharrastukseni suola. Aivan liian harvoin olen tapahtumissa katsojana, sillä se vasta kivaa on!
Nojailin Paloheinässä pyörääni ja katselin juoksijoiden menoa. Joidenkin kasvoilla näkyi päättäväinen ilme: tämä viedään maaliin. Osan kehonkieli kertoi jo kauas, että tuskaista on. Moikkailin tuttuja juoksijoita.
Ehdottomasti nopeimmasta juoksusuorituksesta vastasi mies, jonka koirat juoksivat iloisina kisareitille. Ne olivat lähteneet autosta omille teilleen. Mies juoksi koirat kiinni ja pahoitteli. Mitään vahinkoa ei ehtinyt tapahtua.
En alkanut pohtia ilmoittautumista ensi vuodelle, mutta muiden kisailun katselu antoi kipinää omaan harjoitteluun. Aloin odottaa sunnuntain pitkää lenkkiä.
Jos totta puhutaan, en ajattele ultrajuoksua vain hupailuna, johon ihminen hurahtaa ja viettää sen jälkeen kaiken vapaa-aikansa heimonsa kanssa.
Ultrajuoksu näyttäytyy silmissäni sen verran rankalta ja raastavalta puuhalta, että olen pitänyt pientä välimatkaa. Sellaista, että en kuulisi tarkoin, jos se minua kutsuisi.
Kolmen lapsen työssäkäyvänä äitinä minulla ei ole aikaa. Tai jos annan ylen määrin aikaani juoksulle, ei jää aikaa perheelle, kodille tai työtehtäville.
Pelkään rasitusvammoja ja ultrajuoksun henkistä taakkaa. Säännöllinen kohtuullinen annos liikuntaa ja etenkin juoksua pitää mieleni optimistisena. Itsensä liian koville laittaminen voi käydä sekin mielen päälle.
Syksyllä 2020 juoksin neljännen maratonini sen jälkeen, kun se oli kerran ehditty siirtää toukokuulta lokakuulle. Noudatin harjoitusohjelmaa, tein lähes kaikki siihen merkityt treenit, kehityin ja saavutin tavoitteeni: neljän tunnin raja rikkoutui ensimmäistä kertaa maratonilla.
Ennätysmaratonin jälkeen putosin kuoppaan. Ihmettelin, kun juoksu ei sen jälkeen innostanut. Maailma näytti harmaalta. Loppuvuosi taisi olla ihan oikeastikin aika synkkää aikaa, kun ei heti saatu lunta maahan.
Ennen pitkää kampesin itseni kuopasta ja jatkoin harjoittelua. Seuraavana syksynä tuli jälleen uusi ennätys.
Opin, että fyysinen ponnistus on koettelemus myös mielelle. Kun kyse on pitkälti aivokemiasta, voi odottaa mitä vain. Joillekin ultrajuoksun koukku saattaa olla henkinen.
Juuri nyt tuntuu, että on erityisen hankalaa löytää aikaa omille lenkeille. Kiireinen arki on ollut hyvä suojakeino liialliselle harjoittelulle. Toki olisi suotavaa, että ehtisi tehdä edes sen, mitä pitää.
Toistaiseksi ammennan muiden ultrajuoksukokemuksista.
Kirjasuositus: https://lenkilla.com/2021/05/09/arviossa-ultrajuoksukirja-the-rise-of-the-ultra-runners/
LENKILLÄ 