Välillä mietin, miten olen ennen osannut olla ilman jotain sellaista, joka on nykyään osa jokapäiväistä elämääni. En juokse joka päivä, mutta vähintään mietin, milloin juoksen seuraavaksi. Juoksuaiheiset sosiaalisen median tilini saavat uutta sisältöä lähes päivittäin. Kirjoitan juoksu- ja muita kuulumisiani blogiin vähintään kerran viikossa.
Olen 42-vuotias ja tietenkin muistan, millaista elämäni oli ennen kuin aloitin juoksuharrastuksen. ”Minäkin olen joskus ollut nuori.” voi tässä iässä sanoa. Opiskeluaikoina kahdenkymmen vuoden molemmin puolin elämä oli yksi iso seikkailu, josta ei tiennyt, mihin se johtaa. Päädyin uusiin kaupunkeihin ja maihin.
Hyvissä ajoin ennen kolmenkymmenen vuoden virstanpylvästä olin asettunut aloilleni. Aloillaan olo oli kuvannollista, sillä 30-vuotispäivänäni yksi lapsi potki vatsassani ja kaksi sen ulkopuolella. Olin jäänyt hoitovapaalle työstäni valtion virastossa ja olin kotiäiti seitsemän päivää viikossa.
En tiedä, mitä tapahtui. Keväällä 2012, jolloin olin 31-vuotias ja täyttämässä pian 32, aloin juosta. Ensin pari kilometriä, sitten viisi ja seitsemän. Minulla ei ollut tarvetta tehdä elämäntapamuutosta, ei laihduttaa, ei näyttää kenellekään yhtään mitään. Tarve juosta – se säilyi päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen.
Juoksu tuli elämääni jäädäkseen. Se täyttää nykyään ajan, jonka ennen vietin miettien, mikä ja mitä minusta tulee. Kun minusta tuli kolmen lapsen äiti, ei minun enää tarvinnut miettiä paikkaani maailmassa. Lasten tarpeisiin vastaaminen poisti viimeisimmätkin olemassaolon tarkoituksen pohdinnat ja kipuilut. Hektisimmän pikkulapsiajan jälkeen en osannut olla paikoillanikaan, vaan piti liikkua.
Nykyään juosulenkit ovat olennainen osa viikkoani. Ne kuuluvat siihen kuin kaupassa käynti. Välillä vietän kaupassakin pidemmän ajan ja ostan monen päivän ruoat. Välillä teen pikavisiitteja ja noukin ostoskoriini vain puuttuvat maidot, munat ja leivät. Samoin viikkoon mahtuu monenlaisia juoksulenkkejä.
Kaupassa ja juoksemassa käyminen eroavat siinä, että kaupassa käyminen on velvollisuus ja juokseminen tapa, tottumus ja suorastaan nautinto. Juokseminen ei ole elinehto, kuten vaikka syöminen tai hengittäminen. Se on kuitenkin vuosien saatossa sementoinut itsensä arkeeni kiinni.
Olen tullut pitkän matkan siitä, kun yläasteella opettaja laittoi minut luokkakavereideni kanssa juoksemaan lähes kylmiltään Cooperin testin. Juokseminen tarkoitti minulle pitkään sitä, että tulee huono olo, haluaa lopettaa, eikä enää koskaan halua nähdä silmissään punaista tiilimurskaa. Sitä katsoin, kun 90-luvulla kiersin juoksurataa yleisurheilukentällä.
Se, että juokseminen on nykyään enimmäkseen nautinto, on vaatinut pitkäjänteisen työn. Aina vain juoksemaan, vaikka tulee lunta räntää on kuuma. Sairauksien jälkeen uudestaan lenkille, vaikka aluksi keuhkot olisivat eri mieltä. Rasitusvammat eivät ole onnistuneet katkaisemaan minun ja juoksun suhdetta.
Kun kasvattaa rauhallisilla lenkeillä hyvän peruskunnon, voi myöhemmin alkaa parantaa myös kykyään juosta kovaa. Ei niin, että yläasteen liikuntatunnilla laitetaan oppilaat juoksemaan 12 minuuttia täysillä sillä seurauksella, että yhdellä heistä kestää lähes kaksikymmentä vuotta oppia, että juokseminen voi olla mukavaa.
Olen muuttanut suhtautumistani juoksemiseen ja juokseminen on muuttanut minua. Olen vuosia väittänyt, että olen vilukissa. Kuitenkin juoksen kylmimmilläkin pakkasilla, enkä viileissä kevät- ja syyssäissä tarvitse paksua vaatekerrosta päälleni. Väitän, että juokseminen on parantanut verenkiertoani niin, että en ole enää niin viluinen kuin ennen.
Suurempi muutos on henkinen. Jo kolme raskautta, synnytystä ja pitkää imetystä opettivat, mihin naisen eri ruumiinosat oikeasti on tarkoitettu. Esimerkiksi rintojen koolla ei ole mitään väliä, jos niistä tulevalla maidolla voi kasvattaa neuvolan tilastojen suurimman vauvan.
Juokseminen on suoraa jatkumoa tälle elämänopille. Juoksutapahtumissa näkee, millainen on juoksijan vartalo. Se on monenlainen. Varsinkin pitkänmatkan juoksussa on eduksi, jos on pieni, sirorakenteinen ja kevyt. En ole mitään noista, mutta sillä ei ole minulle mitään merkitystä.
Eri mittaisten ja vauhtisten juoksulenkkien teko samoin kuin vaikkapa tukilihasten vahvistaminen kuntosalilla tähtäävät parempiin tuloksiin ja vanhempaan juoksijaan. Ulkonäöllä ei ole asian kanssa tekemistä. Ruoasta ja etenkin sokerista on tullut polttoainetta eikä jotain, jota pitäisi varoa ja säännöstellä.
Hyvä juoksukunto on suhteellinen asia. Joku on tyytyväinen, kun pystyy juoksemaan ensimmäisen ultrajuoksunsa ja joku toinen taas iloitsee kymmenen kilometrin yhtämittaisesta juoksusta. Yhteistä näille on juoksun itseisarvo. Se ei ole keino saavuttaa jotain muuta, vaan on hienoa ja arvokasta itsessään. Näin sen on oltava, sillä yksittäisenkin juoksijan kunto harvoin pysyy kuukaudesta ja vuodesta samana vaan vaihtelee tilanteiden mukaan.
Juoksusta on itselleni tullut elämäntapa kymmenen vuoden aikana. Olen saattanut pelästyä ensimmäisten rasitusvammojen tai sairauksien kohdalla, että tähänkö tämä loppuu. Ajan saatossa olen ymmärtänyt, että juoksu elää mukana – onhan se osa elämää.
Tällä viikolla havahduin näihin aatoksiin, kun kaverini pyysi töiden jälkeen lenkille. Tietenkin lähdin. Oli niin itsestään selvää lähteä juoksemaan, kun oli valmiina seura, sopiva vapaa aukko arkipäivän illassa ja halu juosta. On tietenkin vaatinut monta vaivalloisempaa lähtöä, jotta se on nyt näin helppoa.
Se, että juoksusta on tullut elämäntapa, on yhdistelmä toistoa ja sisällä olevaa kipinää. Pelkkä into ei riitä, ellei oikeasti lähde juoksemaan. Toisaalta juoksuharrastus helposti loppuu, jos siihen ei syvällä sisimmässään tunne paloa. Kaikilla ei sitä ole, eikä se haittaa. Heitä innostaa jokin muu. Itse olen löytänyt kipinän, eikä sitä ole mikään tai kukaan onnistunut sammuttamaan.
LENKILLÄ 