Mukavuudenhalu ajaa harjoittelemaan tavoitteellisesti

Painopakka kolahteli oikean korvani juuressa, kun tein pystypunnerrusta kuntosalilaitteella. Minun ja muiden aamutreeniä tekemään tulleiden hikoilu lämmitti kuntosalin sisäilmaa ja salin omistajan mieltä. Välitöntä hyötyä huhkimisestani ei saanut kukaan.

Mietin, millaiseksi elämämme on mennyt. Koneet ovat korvanneet monen fyysisen työn. Olisin voinut olla nostelemassa puupöllejä sen sijaan, että ajoin autolla kuntosalille, jotta voisin ajaa nopeasti sieltä takaisin työkoneeni ääreen. Ellen sitten jäisi 20 minuutin hierontaan hyvinvointikeskuksen sähköllä toimivaan hierontatuoliin.

Jotta lihaksistomme jaksaisi jatkossakin pitää luurankoamme pystyssä, on pitänyt kehittää keinotekoisia laitteita, joilla voimme matkia fyysistä työntekoa. Jatkoin pystypunnerrusta ja katselin reiden ojentajalaitetta, etureisilaitetta ja mitä kaikkea silmieni edessä sattui olemaan.

Kehitys on hyvä asia. En kaipaa aikaan, jolloin naisia ja lapsia kuoli synnytyksiin ja miehiä onnettomuuksiin vaarallisilla työmailla tai ei ollut vielä keksitty penisilliiniä. Yksi lapsistani on sairastanut sepsiksen eli niin sanotun verenmyrkytyksen ja minä itse niin kovan keuhkokuumeen, että en tiedä, olisinko selvinnyt siitä ilman nykylääketiedettä. Tautiini ensimmäisenä määrätty V-penisilliini ei edes laskenut tulehdusarvojani.

En tiedä, miksi jokin asia pitäisi tehdä käsin, jos sen voi tehdä koneellisesti. Joitain kertoja hierovassa tuolissa istuneena olen vakuuttunut, että se hieroo paremmin kuin kehno hieroja. Olen kokeillut monta eri hierojaa ja käynyt hieronnassa myös ulkomailla. Huonoja on ollut ainakin yksi, keskinkertaiset eivät ole jääneet mieleeni ja loistavia en ole päästänyt käsistäni.

Olemme laiskoja mukavuudenhaluisia olentoja, mikä on luonnollista. Ymmärsin asian viimeistään silloin, kun luin Anders Hansenin kirjan Aivovoimaa. Energiaa ei kannata tuhlata, ellei ole aivan pakko. Ruokaa on syötävä silloin, kun sitä on tarjolla. Kirjassaan Hansen kertoo, miksi olemme persoja makealle. Kun esi-isämme asuivat savannilla, kannatti makea ja paljon energiaa sisältävä ravinto syödä äkkiä pois. Sillä jaksoi jatkaa metsästystä ja näin ollen turvata elossa olemisen.

Koneet tekevät monen asian puolestamme. Ne liikuttavat meitä paikasta toiseen, pumppaavat veden lämpöisiin koteihimme ja tuovat herkut oven taakse. Kotikaupungissani Espoossa oli kesän ajan käynnissä kokeilu, jossa robotit ajelivat yksikseen kaduilla ja toimittivat ruokaa kaupoista ihmisten koteihin.

Makeaa roikkuu supermarkettien karkkiosastoilla lähes enemmän kuin telineet jaksavat kannatella. Farkkujen vyötäröt ja juhlaleninkien saumat natisevat liitoksistaan. Kaikki fyysinen työ ei ole maailmasta hävinnyt, vaikkakin vähentynyt paljon viimeisen sadan vuoden aikana. Olemme tilanteessa, jossa voimme mukavuudenhaluisina olla paljon paikallamme ja syödä makeaa niin paljon kuin haluamme.

Onneksi liikunta ja etenkin juoksu tuo monelle hyvää oloa. Sillekin Anders Hansen antaa loistavassa kirjassaan mahdollisen selityksen. Kun jaksoi juosta, sai savannilta ruokaa ja selvisi hengissä. Yksilöt, joille juokseminen toi hyvää oloa, juoksivat, säilyivät hengissä ja jatkoivat sukua. Kuntosalilaitteiden vatkaamisessa on yhtä paljon järkeä kuin ilman määränpäätä juoksentelussa. Liikunnan terveysvaikutuksia ei tietenkään sovi vähätellä.

Piikikkäistä huomioistani huolimatta pidän kuntosaleja tärkeinä paikkoina. Mukavuudenhaluisina liikunta jäisi todella vähälle, ellei olisi tehty viihtyisiä harrastuspaikkoja – myös keskellä harmainta marraskuuta. Oli kyse sitten lihasten vahvistamisesta tai kestävyyskunnon parantamisesta, pääasia on, että tekee jotain. Elintasosairaudet uhkaavat vähän liikkuvaa.

Hyvinvoinnin saavuttamiseksi ei tarvita tavoitteellista liikuntaa. Kaikkien ei ole tarkoitus saada bikinifitness-vartaloa tai kyetä juoksemaan maratonia. Itse asiassa kumpikaan ei ole järin terveellistä liikuntaa. Bikinifitneksestä tiedän sen, mitä olen mediasta lukenut vääristyneestä kehonkuvasta hormonihäiriöihin. Maratonharjoittelusta on omakohtaista kokemusta. Se on tasapainottelua riittävän harjoittelun ja ylikuormituksen välillä. Huono palautuminen harjoituksista voi aiheuttaa fyysisiä vammoja tai henkistä uupumista.

Lenkkeily ilman sen suurempia tavoitteita on okei. Ei ole maailmanneuvostoa, joka määrää, että juoksuharrastuksen on oltava tavoitteellista, jotta se olisi yleisön silmissä hyväksyttävää. Sosiaalista mediaa ei kannata harhautua pitämään tuomarina tai arvostelulautakuntana. Sosiaalisessa mediassa järkevä puhe katoaa ulinaan ja mölinään.

Olen nyt peruskuntokaudella juoksennellut omien mieltymysteni mukaisesti joitain kertoja viikossa. Lisäksi olen käynyt kuntosalilla. Maratonkunnon rippeillä ovat onnistuneet parin tunnin pitkikset ja ripeämmät lenkit. Juokseminen on helppoa ja hauskaa, kun on kunnossa.

Olen kunnossa, koska olen jo muutaman vuoden harjoitellut tavoitteellisesti. Vuonna 2019 juoksin kaksi maratonia. Sen jälkeen olen juossut yhden maratonin vuodessa. Tavoitteellinen harjoittelu – siis se, että pyrin mahdollisimman hyvään maratonin loppuaikaan suunnitelmallisen ohjelman avulla – hyödyttää niin maratonpäivänä kuin päivinä ennen ja jälkeen.

Joskus erehdyn ajattelemaan, että mitä jos vain juoksisin ilman sen suurempia suunnitelmia. Ajatuksessani on kaksi perustavanlaatuista virhettä. Ilman tavoitteellista harjoittelua en olisi kunnossa, jossa kevyet lyhyet lenkit tuntuvat lähinnä lämmittelyltä. Juokseminen on helppoa nimenomaan sen vuoksi, että olen tehnyt sen eteen töitä.

Olen mukavuudenhaluinen aivan kuten kuka tahansa muukin ja se, jos mikä, voi tehdä tepposet. Lapsiperhearjessa tulee päiviä, jolloin näyttäisi olevan syyt x, y ja z, joiden vuoksi lenkille ei pääse. Loppujen lopuksi tunnin lenkille – puhumattakaan puolen tunnin tai 45 minuutin lenkistä – löytyy aina jostain aikaa. Vetoan kiireisiini ja jätän lenkkejä helpommin juoksematta, jos niitä ei ole merkitty kalenteriin.

Nyt pohdin, milloin ja miten alan harjoitella tavoitteellisesti kohti kevään maratonia. Minulla on tallella ohjelma, joilla harjoittelin viime vuoden maratonille. Siinä on ensin kahdeksan viikon peruskuntokauden ohjelma, jonka jälkeen alkaa 16 viikon maratonille tähtäävä jakso. Tarkoitukseni oli aloittaa peruskuntokauden ohjelma jo aiemmin, mutta en sitten aloittanutkaan. Juossut olen siitä huolimatta. Nyt sen ehtii vielä hyvin aloittaa ja tehdä heti perään varsinaisen maratonohjelman, jos ja kun tähtäimenä on toukokuun maraton.

Olo uusien haasteiden (seuraava maraton on minulle jo seitsemäs) edessä on sopivan innostunut ja jännittynyt. Minulta ei varsinaisesti harjoitteluintoa puutu, mutta ilman suunnitelmallisuutta ja tavoitteellisuutta pysyn mukavuusalueella. Kuten todettua, me ihmiset olemme mukavuudenhaluisia laiskiaisia. Kuuden maratonin ja niille harjoittelun perusteella tiedän, mistä löytyy vauhti ja kestävyys. Ne piilottelevat juoksuohjelmaan merkittyjen vauhtikestävyystreenien viimeisissä vedoissa ja pitkien lenkkien loppukilometreillä. Sinne pitää itseään jo vähän pakottaa.