Pr-tapahtuma.
Ajatusteni ja toimintojeni välillä on usein ristiriitaa. Pidän itseäni suurpiirteisenä ja lyhytjännitteisenä, mutta kykenen neulomaan islantilaisneuleita. Juoksen myös maratoneja, vaikka en erityisemmin pidä epämukavuusalueella liikkumisesta.
Suhtautumisessani veteen on niin ikään epäjohdonmukaisuuksia. Suihkun alle meneminen, uima-altaaseen laskeutuminen tai kesällä järveen asteleminen tuntuvat ilkeältä. Vesi on märkää ja kylmää. Ainoastaan riittävän kuumaan paljuun meneminen tuntuu hyvältä.
Paradoksi on siinä, että pidän vedestä elementtinä. En pelkää vettä. Kun olen kesällä kerännyt rohkeuteni ja lopulta päässyt meren tai järviveden syleilyyn, tunnen, että olen juuri oikeassa paikassa. Vesi kannattelee. Voin uida, sukeltaa tai vain olla paikoillani. Pieni raajojen liikuttelu auttaa pysymään pinnalla, vaikka jalat eivät ulottuisi pohjaan.
Se, että aikoinani uskaltauduin talvipakkasilla avantoon uimaan, on vielä suurempi ihme. Olen vilukissa, mutta siskoni innoittamana kokeilin avantouintia talvella 2003/2004. Kerrat eivät jääneet kokeiluun, vaan kävin avannossa sinä talvena monta kertaa.
Vaikka kuinka kaivaisin muistilokeroitani, en usko, että sen jälkeen menin avantoon lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Olen kuitenkin kantanut mukanani muistoa siitä, että avantouinti on mukavaa. Välillä olin avantouinnin jälkeen raukean levollinen ja toisinaan taas pirteän aktiivinen. En keksinyt siitä mitään huonoa sanottavaa.
Tuntuu, että vuosituhannen alku oli juuri äskettäin. Väliin ei ihan mahdu uutta sukupolvea, mutta ei paljon puutu. Vierelläni saattaa seistä (aikuinen) ihminen, joka ei ole edes nähnyt viime vuosituhatta. Kaksikymmentä vuotta alkaa olla sellainen aika, että voiko itseään jälleen kutsua avantouinnissa ensikertalaiseksi? Ekasta kerrasta on jo aikaa.
Olin saanut kutsun uimapukuvalmistaja Finnwearin tapahtumaan, jossa pääsi kokeilemaan uusia uimapukuja ja avantoon uimaan. En epäröinyt hetkeäkään vastata kutsuun KYLLÄ!
Tilaisuus järjestettiin tämän viikon keskiviikkona Furuvikin rantasaunalla Helsingin Jollaksessa. Kuinka ollakaan, olin syyskuussa ollut samassa paikassa juhlimassa ystäväni 40-vuotissyntymäpäiviä. Keskiviikkoaamuna kaupungin oli peittänyt sankka sumu, jonka läpi ajoin Itä-Helsinkiin. Tienristeykset alkoivat näyttää tutuilta, ja pian olin meren rannassa. Viereisestä Santahaminan varuskunnasta kuului kumea pauke.
Syyskuussa olin mieheni, ystäväni ja tämän ystävän kanssa käynyt uimassa syksyisessä meressä tuolla samaisella rannalla. Jos vesi tuntui syksyllä viileältä, miltähän se tuntuisi helmikuisena talvipäivänä? Sumu hälveni juuri sopivasti, kun tuli oman ryhmäni vuoro pukea uudet uimapuvut päälle ja lähteä laiturille.
Miten paljon elämässä onkaan kyse ihmisen ajatuksista ja ennakkoluuloista? Ne estävät meitä tekemästä tiettyjä asioita ja toisaalta mahdollistavat sellaista, jota ei osaisi edes kuvitellakaan. Se, mitä opin avantouinnista vuosituhannen alussa, on auttanut minua monessa muussa asiassa avannon ulkopuolella.
Avantoon mennessä pitää olla ajattelematta veden kylmyyttä. Lähes nolla-asteiseen veteen laskeutuminen ravistelee ja on taatusti fyysinen kokemus. Keho reagoi omalla tavallaan, eikä siihen oikein voi vaikuttaa. Se, mitä pystyy ohjailemaan, on oma mieli. Ajatukset on pidettävä jossain muualla kuin kehon reaktiossa.
Ennen avantoon menoa seisoskelin muiden kanssa laiturilla. Tilanne oli sen verran jännittävä, että en tuntenut kylmyyttä muualla kuin jalkapohjissani. Sumuisen aamun jälkeen aurinko oli alkanut paistaa. Se hieman lämmitti ihoa, mutta tosiasia oli, että olin keskellä helmikuuta menossa uimapuvussa hyiseen mereen.
Kävin avannossa kahdesti, ennen kuin nousin saunan parveen lämmittelemään. En pelkästään kastautunut avannossa, vaan uin molempina kertoina pienen kierroksen. Kuten edellä kerroin, pidän vedessä olemisesta, kunhan ensin olen päässyt sinne. Niin tälläkin kertaa, vaikka en vuosikausiin ollut uinut niin kylmässä vedessä.
Uintikertojen välillä seisoskelin laiturilla märässä uimapuvussa. Jos kipujen ja särkyjen sanotaan jäävän avantoon, jäi sinne hetkeksi myös taipumukseni palella. Ensimmäisenä kylmyys alkoi hiipiä varpaisiin, sillä en omista avantouintiin tarkoitettuja kenkiä.
Saunassa varpaissa alkoi taas kiertää veri, ja olin valmis vielä kerran kastautumaan. Portaat alas, mitään miettimättä tai epäröimättä veteen ja pieni lenkki rintauintia avannossa. Avantouinti oli juuri niin mukavaa kuin muistin. Muutoin en olisi enää saunan lämmöstä palannut rantaan.
Lämpöisten löylyjen jälkeen puin monta kerrosta vaatteita päälleni ja menin nauttimaan sisätiloihin katetun aamiaisen. Jälkikäteen ei tuntunut kylmältä. Mielenkiinnolla odotin, millainen olo minulla olisi loppupäivän ajan. Aikaisemmilta kerroilta oli hyvin muistissa, miten elimistön reaktiota ei voinut ennalta tietää.
Ensimmäinen fyysinen merkki oli jano. Yritin juoda vettä työpäivän aikana. Orastava päänsärky oli merkki siitä, että en kuitenkaan nauttinut riittävästi nestettä. Minua ei alkanut ramaista, mikä oli hyvä työnteon kannalta.
Iltaa kohden huomasin levänneen olon lihaksissani. Koska olin edelleen melko pirteä, lähdin kaverini kanssa vielä kuntosalin juoksumatolle juoksemaan. En uskaltanut tehdä ohjelmassani olleita vetoja, sillä en aivan luottanut jalkojeni koordinaatiokykyyn. Olo oli hieman turhan letkeä kovempaan harjoitukseen, mutta rento juoksu tuntui hyvältä.
Kaiken kaikkiaan avantouinti oli lähes kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen miellyttävä kokemus. Avantoon meneminen haastaa kehon ja mielen ja palkitsee monella tapaa. Kylmä aiheuttaa shokin, mutta ihmismieli pystyy kontrolloimaan reaktiota. Positiiviset kokemukset uskaltamisesta kannattelevat muuallakin elämässä. En kärsi kroonisista kivuista, mutta juoksijana jalkalihakseni nauttivat kylmähoidosta. Ei ihme, että avantouinti koukuttaa.
LENKILLÄ 