Tällä viikolla olen palaillut flunssan jälkeen juoksun ja muun kuntoilun pariin. Pidin hieman yli viikon tauon. Yksityiskohtaisemmat kuvailut sikseen, mutta olin flunssassa todella limainen. Mietin, olisiko kyseessä voinut olla rs-virus. Sairastin sen kevättalvella 2009 eli 14 vuotta sitten. Tuolloin tauti nosti myös lämmön, mutta tällä kertaa minulla ei ollut kuumetta – yskää ja aivan loputtomalta tuntuvaa nuhaa vain.
Olin viime vuonna poissa töistä sairauden vuoksi kolme työpäivää. Nekin vietin koronaviruksen aiheuttamassa taudissa. Osa sairastelupäivistä osui viikonlopulle, eikä työnantajani menettänyt paljon työpanoksestani. Etätyöt mahdollistavat työskentelyn silloinkin, kun työpaikalle ei sairauden vuoksi olisi asiaa. Niinpä nytkin flunssassa ollessani tein kotona tietokoneen äärellä töitä, vaikka poskiontelot tuntuivat ajoittain painekattiloilta.
Normaalin töissä olon lisäksi päivät täyttyivät muilla arjen menoilla. Kävin ruokakaupassa, tein päivällistä perheelle ja kuljetin lapsia harrastuksiin. Lisänä tavanomaiseen siirsimme mieheni kanssa kaikki tavarat ja huonekalut pois takkahuoneestamme. Siitä remontoidaan meille uusi makuuhuone. Kun siirsimme huonekaluja huoneesta toiseen, sain polveeni kolhun ja verinahkaan asti ulottuvan pienen ruhjeen.
Olin flunssaisena poistanut arjestani juoksun, mutta siihen jäi edelleen monta kehoa eri tavoin kuormittavaa tekijää. En ollut riittävän kipeä, että olisin viitsinyt jäädä pois töistä. Takkahuoneen tyhjennys oli pakko tehdä pois remontin alta. Ruuvasin myös pois vanhat takkahuoneen seinään kiinnitetyt hyllyt. Remppamiesten tuntihinta on sen verran korkea, että tein sen mieluummin itse, sillä kyllä minulla meisseli ja akkukäyttöinen ruuviväännin kädessä pysyvät. Kaikesta tästä palkallisesta ja palkattomasta työstä väsyin, ja väsymys kertyi päivä päivältä.
En halua, että kuulostan valittajalta. Arkenihan on aikaisempaan verrattuna leppoisaa. Kolme lastamme syntyivät neljän ja puolen vuoden sisällä, joten lopuksi minulla oli hoidettavana kolme alle kouluikäistä. Lapset olivat kotihoidossa ja minä hoitovapaalla päivätyöstäni. Kotiäidin työ jatkui seitsemänä päivänä viikossa kellon ympäri. Nykyään lapset eivät herättele minua keskellä yötä, vaan minä herättelen heitä aamuisin kouluun. Jään usein aamutakki päällä pöydän ääreen istumaan, kun lapset yksi toisensa jälkeen katoavat ulko-ovesta.
Ihmisen arjessa rasituksen määrän ei ole tarkoitus olla nollassa. Huomaan, että joidenkin ajatus on se, että kaikki hiemankin rasittava koettelee sietokykyä. Ihmiselämään kuuluu tietty arjen rasitus, että saamme pidettyä itsemme hengissä ja tyydytettyä muut tarpeemme. Loppujen lopuksi eläminen on nykyään helppoa, kun kaupasta voi ostaa haluamallaan tavalla pilkottua lihaa tai pilkotun lihan muotoista kasvisproteiinia ja hanasta tulee juomakelpoista vettä. Tässä kohtaa mieleeni tulee mustavalkokuva isoäidistäni kaivon äärellä. Sinne ei ollut menty ottamaan somekuvia vaan hakemaan kaivosta ämpärillä vettä.
Ensimmäinen juoksutauon jälkeen juoksemani lenkki oli viiden kilometrin mittainen. Juoksu kulki hyvin flunssan jälkeen. Maratonhaaveiden kannalta viikon tauko harjoittelussa ei ole toivottavaa, mutta toisaalta välipäivät tekivät hyvää. Jalat olivat keveät. Olo oli tyystin erilainen kuin vuodenvaihteessa 2016/2017, jolloin olin juuri toipunut keuhkokuumeesta. Olin poissa töistä kolme ja puoli viikkoa. Juoksutauko kesti luonnollisesti pidempään. Keuhkokuumeen jälkeen ensimmäinen viiden kilometrin lenkki tuntui puolimaratonilta. Enkä edes kovin paljon liioittele.
Viikonloppuna kävin kuntosalilla tekemässä ylävartalon treenin ja juoksin pitkän lenkin. Kuntosaliharjoittelussa en huomannut voimatasoissa mitään poikkeavaa. Jalkoja en uskaltanut sillä kertaa treenata, sillä seuraavana päivänä odotti pitkä lenkki. Maratonohjelmassani oli 16 kilometrin mittainen pitkä lenkki, mutta olin päättänyt juosta sen verran, kuin hyvälle tuntuu. Talvi palasi viikonloppuna lumine ja pakkasineen. Piti kuulostella, ettei kylmässä juokseminen ota keuhkoihin. Osallistuin Vantaalla bloggaajakollega Merituulin yhteislenkille, jossa juoksin 16,5 kilometriä ilman mitään ongelmia. Ryhmän vauhti oli rauhallinen, mikä sopi tarpeisiini tällä kertaa täydellisesti.
Kuluneet puolitoista viikkoa osoittivat jälleen, että juoksijan on aina muistettava kokonaisrasitus. Työssäkäyvälle ja mahdollisesti perheelliselle ihmiselle juoksuharrastus on usein jotain, joka liimataan muiden velvollisuuksien päälle. Toki itsestään huolen pitäminen ja hyvä fyysinen kunto auttavat jaksamaan arjessa, eikä rakas liikuntaharrastus ole pelkkä rasituksen lähde muiden joukossa. Itselleni juokseminen ainakin antaa enemmän kuin ottaa. Huomasin, että kun en juokse, en todellakaan ehdi vain maata laakereillani. Flunssasta toipumisen kannalta olisi ollut hyvä, jos olisi ehtinyt enemmän levätä. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Ajoittain arki on raskas.
LENKILLÄ 