Talviloma meni omien vanhempieni luona vieraillessa, siskon kanssa risteillessä ja Espoon kodissa auki kaivettua pihaa ihmetellessä. Vuosi sitten perhettämme vaivasi koronaviruksen aiheuttama tauti, joten siihen verrattuna tämänvuotinen talviloma oli oikein onnistunut. Loma on lomaa koronalla tai ilman, ja nautin jälleen vapaista aikatauluttomista päivistä.
Niin kauan kuin olen juossut, on loma tarkoittanut myös enemmän aikaa omalle harrastukselleni. Aloin juosta 31-vuotiaana keväällä 2012 ja nyt olen 42-vuotias. Harrastusta on takana 11 vuotta. Olen juossut yli neljänneksen elämästäni, joten sen merkitystä ei voi väheksyä. Oli sitten työ- tai lomaviikko, etsin sopivan hetken lenkeilleni. Lomalla voi muun päivärytmin säätää lenkin mukaan, eikä toisin päin.
Viikon talvilomasta ei tullut sporttilomaa, enkä niin ollut suunnitellutkaan. Vierailin vanhempieni luona maalla. Istuin illalla pihasaunan lauteilla ja katselin ikkunalasin läpi talvista maisemaa. Tähdet tuikkivat taivaalla ja lumi kimmelsi pakkasessa tuhansina timantteina. Join pieniä siemauksia oluttölkistä, jonka olin ottanut mukaan saunanparveen. Alumiini lämpeni käsissäni ja olut sen mukana, mutta en kiirehtinyt. Nautin hetkestä.
Aurinkoinen pakkaspäivä oli juuri sellainen, kuin lapsuudesta muistin. Lumiset männyt kurottivat kohti sinistä taivasta. En oikein edes muista toisenlaista talvea lapsuudestani. Oma lapseni kelkkaili edelläni ja kiirehti jo sisälle. Hengittelin rauhassa kirpeää ilmaa ja katselin tuttuja maisemia.
Sekä mummuni että äitini pitkäaikainen puoliso menehtyivät melko lyhyen ajan sisällä viime vuoden lopulla. Juuri, kun olin saanut mustan hautajaismekon pestyä ja laitettua kaapin perukoille, piti se kaivaa sieltä uudestaan esiin. Kaksi kuolemantapausta kirkastivat entisestään ajatustani siitä, että elämää pitää elää silloin, kun on elossa. Lapsuudenkodissani nautin, kun näin sukulaisiani ja sain viettää heidän kanssaan kiireetöntä aikaa.
Toukokuun maraton on lyhyen tähtäimen suunnitelmani, mutta muuten ajattelen, että juokseminen on loppuelämäni projekti. Se ei ole koskaan ollut kesäksi kuntoon -hanke, eikä ole myöskään tänä vuonna. Moni asia menee juoksun edelle, vaikka siitä onkin tullut olennainen osa olemistani.
Normaalista viikko-ohjelmastani poiketen juoksin pitkän lenkin tiistaina. Talven kääntyessä kohti kevättä aamut alkavat olla valoisia, mutta lykkäsin lenkille lähtöä yhdeksään asti. Aamuvirkkuna saatan lähteä viikonloppuisin lenkille jo kuuden tai seitsemän aikaan, joten kello yhdeksän on minulle ”vasta”.
Olin muistanut pakata mukaan kaikki juoksuvarusteet juomaliiviä myöten, mutta unohtanut lötköpullot matkasta. Asia iski tajuntaani jossain Huittisten ja Kokemäen välillä, kun ajoin loman viettoon maalle. En siis tiistaiaamuna alkanut etsiä pullojani varustekassista, sillä tiesin, että ne olivat astiankuivauskaapissa lähes 300 kilometrin päässä. Löysin äitini varastoista yhden pillimehun, joka mahtui juoksutakkini taskuun. Parasta ennen -päiväys oli ollut elokuussa 2022. Mehun oli parasta olla vielä juomakelpoista, kun janoisena ja verensokeri alhaalla sen jossain kohtaa lenkkiä avaisin.
Olen usein maalla käydessäni juossut mieheni kanssa ja syyttänyt häntä liian kovasta vauhdista. Aviopuolisoni on läheisin ihmiseni, joten hänen kontolleen on helppo sysätä milloin mitäkin. Kirjaimellisesti kuljemme yhdessä ylä- ja alamäet. Tällä kertaa juoksin yksin pelkkä musiikki seuranani. Pari totaalista lepopäivää olivat tehneet tehtävänsä, sillä vauhtini nousi ajoittain alle kuuteen minuuttiin kilometriä kohden. Se on liikaa pitkälle lenkille, ja yritin hidastaa.
7,5 kilometrin kohdalla pysähdyin juomaan. Elokuussa vanhaksi menneessä mehussa ei ollut mitään vikaa. Hieman kylmää se oli, sillä pakkasta oli viitisen astetta, ja mehu oli ollut takin etutaskussa. Sokerinen litku maistui hyvälle, mutta piti juoda rauhassa, ettei tullut ”aivojäätymistä”.
Yleensä juon pitkillä lenkeillä urheilujuomaa ja/tai vettä ja syön energiageelejä. Tutut merkit takaavat sen, että vatsa on tottunut niihin. Varsinkaan juoksutapahtumissa en kaipaa vatsanväänteitä. Sinänsä on melko yhdentekevää, mistä lisäenergian ottaa, kunhan siinä on sokeria ja vähän suolaa ja riittävästi nestettä. Olen lomareissuilla turvautunut muun muassa irtokarkkeihin lenkkieväänä, jos muuta ei ole ollut.
Pitkä lenkki on yksi maratonharjoittelun kulmakivistä. Mikään muu ei totuta jalkoja ja kehoa (mieltä unohtamatta!) pitkäaikaiseen rasitukseen. Seuraavaan maratoniini, jonka aion juosta 27.5.2023 Helsinki Spring Marathonilla, on aikaa kolme kuukautta. Tässä vaiheessa harjoittelua on juostava jo riittävän pitkiä lenkkejä. Toukokuu on täällä ennemmin kuin arvaankaan. Ohjelmaani oli merkitty 19 kilometrin lenkki, mutta päätin juosta ajan perusteella ja lopettaa, kun olisin juossut kaksi tuntia.
Ennätykseni maratonilla on 3:53 tuntia, mutta näen itseni ”neljän tunnin maratoonarina”. Viime syksynä juoksin maratonin 4:03 tunnissa. Tulen siis viettämään reitillä tuplasti sen ajan, mitä tiistaina juoksin, eli noin kaksi kertaa kaksi tuntia.
Kahden tunnin lenkille kertyi matkaa 18,8 kilometriä ja keskivauhdiksi tuli 6:23 min/km. Lenkin loppua kohden vauhtini hidastui, mutta päällimmäisenä oli ilo siitä, että jaksoin. Jos mukanani olisi ollut enemmän lisäenergiaa, olisin voinut vielä jatkaa juoksua. Pisin lenkki, jonka olen koskaan maratonille harjoitellessa juossut, on 30 kilometriä. Se alkaa olla jo hieman ylipitkä, sillä sellaisilta kestää toipua. Ylipitkät lenkit myös altistavat rasitusvammoille. Yleensä harjoituslenkkini ennen maratonia ovat enintään 25 kilometriä pitkiä.
Etelänmatkan sopiva pituus on kymmenen päivää ja lapsuudenkodissa vietetyn ajan kolme päivää. Tällaista elämä on minulle tähän mennessä opettanut. Kolmantena päivänä keräsin omat ja lasteni tavarat äitini nurkista ja käänsin auton nokan kohti Turkua. Siskoni oli jo loppuvuodesta ehdottanut yhteistä miniristeilyä Tukholmaan. Varasimme risteilyn alkuvuodesta, ja nyt oli tullut matkaan lähdön aika. Nautimme siskoni kanssa yhdessä vietetystä ajasta, ja myös lapsillamme eli serkuksilla näytti olevan hauskaa.
Myöhään torstai-iltana ajoin Turusta takaisin kotiin Espooseen. Perjantai oli loman ainoa arkipäivä, jonka vietin kotona. Talossamme tehdään laajennusta, ja remonttimiehet olivat kaivamassa pihaa jo puoli kahdeksalta aamulla. Siitä alkoi myös oma päiväni. Pesin reissussa kertynyttä pyykkiä, imuroin ja moppasin kodinhoitohuoneen lattian sekä kuurasin pesuhuoneen. Remontin vuoksi pesutiloihin on kuljettava läpi takkahuoneen, jossa on tällä hetkellä pelkkä betoni lattiana. Pölyä ja likaa kertyy muualle huoneistoon hyvästä suojauksesta huolimatta.
Söin ja kävin nuorimman lapsen kanssa ulkoilemassa. Iltapäivällä olisi ollut aikaa lähteä kuntosalille tekemään toinen viikon avainharjoituksista, mutta oikaisin sen sijaan olohuoneen sohvalle. Väsytti. Sanoin puolisolleni, että mikäli nukahdan, hän herättäisi minut, jos remppamiehet tulevat sisälle ja haluavat jutella. Toisaalta keksin myös hyvän vastauksen miehille, jos nukkuisin kuola poskella sohvalla juuri silloin, kun he astuisivat sisään. ”Odotan, että teette minulle makuuhuoneen”, olisin sanonut, mutta sain tunnin nuokkua ihan rauhassa. Lähdin salille vasta illalla.
Viikon vauhtikestävyysharjoitus olisi pitänyt tehdä ihan muuna päivänä, ja vastaavasti perjantaille oli ohjelmaani merkitty peruskestävyyslenkki. Koska talviloman juoksut näyttivät jäävän vähiin, päätin panostaa määrän sijasta laatuun. Juoksin kuntosalin matolla tempojuoksun. Tempojuoksu on vauhtikestävyysharjoitus, jossa intervallien sijaan juostaan yksi pidempi pätkä vauhtikestävyyssykkeillä. Alussa ja lopussa verrytellään matalammilla sykkeillä.
Sovelsin ohjetta siten, että juoksin aluksi 15 minuuttia kevyttä hölkkää, keskellä 30 minuutin vauhdikkaamman juoksun ja lopuksi jälleen 15 minuuttia kevyttä hölkkää. Juoksumatto ja kello näyttivät molemmat vauhdiksi hieman mitä sattuu, joten luotin sykelukemiin. Ne näyttivät samaa sekä ranteesta mittaavalla urheilukellolla että juoksumaton antureilla. Kun sykkeeni ei vauhdikkaamman vedon aluksi kohonnut kuin 142:en, lisäsin maton nopeutta. Sain sykkeen nousemaan vielä kymmenen pykälää.
Aivan kuten pitkän lenkin on tarkoitus totuttaa kehoa ja mieltä pitkäkestoiseen rasitukseen, opettaa vauhtikestävyystreeni juoksijalle, miltä tuntuu juosta kovempaa. Mikään muu ei myöskään kehitä juoksuvauhtia kuin se, että juoksee välillä vauhdikkaammin. Kunnon nousemisen ohella vauhtikestävyystreenien suurinta antia on mielestäni se, että niiden avulla oppii tunnistamaan, mikä on itselle liian kova vauhti. Vauhtikestävyys ei ole sama kuin maksimikestävyys. Vauhtikestävyyssykkeillä juostessa olo alkaa tuntua hieman raskaalta, mutta ei missään nimessä siltä, että on antanut kaikkensa. Jos niin käy, juoksee liian kovaa, eikä sellaisella vauhdilla jaksa juosta puolimaratonia maratonista puhumattakaan.
Puolen tunnin vauhdikkaamman juoksun aikana aloin jo laskea minuutteja siihen, että saan hiljentää vauhtia. Juoksumaton näytön mukaan juoksin vedon aikana 5:39 min/km, joka olisi neljän tunnin maratonvauhti. Se ei voinut pitää paikkaansa, sillä maratonjuoksu ei ole niin raskasta. Kelloni näytti, että juoksen alle viiden minuutin kilometrejä. Sekään ei ollut oikea lukema. Totuus oli jossakin noiden kahden lukeman välissä.
45 minuutin kohdalla säädin vauhdin jälleen matalammaksi. Kävelin hetken, join vettä ja aloin sitten taas juosta. Kun juoksin peruskestävyysvauhtia, tuntui jälleen, että voisin jatkaa pidempäänkin. Vaikka kovempaa juokseminen oli etenkin lopussa alkanut tuntua haastavalta, en selvästikään ollut antanut kaikkeani.
Talvilomalla en ehtinyt tehdä lainkaan lyhyempiä peruskestävyyslenkkejä, ja juoksukilometrejä kertyi alle 30. Olen niihin kuitenkin erittäin tyytyväinen, sillä kilometrit kertyivät kahdesta avainharjoituksesta: pitkästä lenkistä ja vauhtikestävyystreenistä. Molemmat palvelevat hyvin maratonille valmistautumista, vaikka tavoitteeni ovatkin yli 40 kilometrin viikot. Sunnuntain aion pyhittää hiihtämiselle, sillä mitä olisikaan talviloma ilman hiihtoa!
LENKILLÄ 