Kävelin metsässä keräämässä syksyn satoa. Silmäni haravoivat sammaleiden ja kuivuneiden heinänvarsien seasta kalvashaaparouskuja ja suppilovahveroita. Leppävaaran urheilupuiston metsikköä käyttävät virkistysmielessä monet muutkin, enkä tarkoita nyt sitä, mistä jää jäljelle olutpakkausten kääreitä tai itse tehtyjä bongeja. Pieni alue palvelee tuhansia lähiseudun asukkaita, joiden jäljiltä metsässä risteilee polkuja kallioiden päällä ja mättäiden välissä.
Oli perjantai-ilta. Olin tehnyt etätyöpäivän kotona. Työpäivän jälkeen olin syönyt ja lähtenyt metsään, jonne ei ole pitkä matka kotoamme. Kävellessäni pohdin, miten sienien etsiminen on samanlaista kuin kirjoittaminen. Jos kulkee samoja polkuja kuin kaikki muutkin, ei löydä mitään. Kaikki käden ulottuvilla oleva on jo kerätty koriin, pilkottu, paistettu, jauhettu hampaiden välissä ja sulatettu elimistön tarpeisiin.
Jos haluaa löytää jotain koskematonta, on mentävä polulta varvikkoon ja kuljettava kuusikon läpi silläkin uhalla, että käsiin ja jalkoihin tarttuu hämähäkinseittiä. Kun poikkeaa valmiiksi tampatulta tieltä ja menee sinne, missä kukaan ei vielä ole ollut, pääsee noukkimaan metsän parhaat antimet. Tutun polun kulkeminen on turvallista ja helppoa. Se ei haasta eikä se juuri palkitse. Kun uskaltaa katsella sivuilleen ja ottaa askel tuntemattomaan, antaa itselleen mahdollisuuden löytää jotain mielenkiintoista.
Blogiani on ainakin kaksi kertaa plagioitu eli kopioitu kirjoittamani teksti ja julkaistu se lähes sellaisenaan jonkun muun tekstinä. Juoksuaiheisissa blogeissa jutunaiheet toistuvat, joten plagiointia ei ole se, kun kirjoittaa samoista asioista kuin joku muu. Kirjoittaminen on minulle muutakin kuin sanojen laittamista peräkkäin. Ideoin, muokkaan, poistan ja lisään tekstiä blogikirjoituksiini ennen kuin painan ”julkaise”. Tunnen tekstini läpikotaisin, sillä jokainen sana ja lause on harkittu. Huomaan, jos joku väittää tekstiäni omakseen. Olen plagiointitapauksissa käyttänyt myös internetin ohjelmia, joilla voi tarkastella kahden eri tekstin yhteneväisyyksiä.
Omalaatuista, omintakeista ja toisten teksteistä riittävästi poikkeavaa kirjoitusta syntyy, kun rämpii ryteikköön. Koskettaa mennessään männyn lohkeilevaa kaarnaa, ottaa koko kämmenellään tukea ohuesta haavan varresta ja säpsähtää selkänsä takaa liikkeelle lähtevää rusakkoa. Jännittävin kokemukseni lähimetsässä oli pari vuotta sitten, kun iso lintu kaarsi ympärilläni. Se ei ottanut ainoatakaan siiveniskua vaan liisi äänettömästi. Lintu saattoi olla haukka. Etsivä löytää ja koputtavalle avataan, kun asettaa jalkansa sopivasti kivien ja mättäiden päälle. Varkaat hiippailevat salaa sisään takaoven kautta.
Aloitin syyskuun puolivälissä Helsingin aikuisopistossa luovan kirjoittamisen kurssin. Menen joka keskiviikko töiden jälkeen Pasilasta kakkosratikalla Töölöön Runeberginkadulle vanhan Tyttönorssin tiloihin. Kurssikertoja on yhdeksän ja ne kestävät reilut kaksi tuntia kerrallaan. Heti ensimmäisellä kurssikerralla ohjaajamme sanoi, että jo kotoa pois lähteminen ruokkii luovuutta. En voinut muuta kuin nyökytellä, sillä olin juuri kuunnellut ratikassa itsekseen palopuhetta pitänyttä miestä ja miettinyt, miten oikea elämä antaa tarjottimella eteen henkilöhahmoja fiktiivisiin kertomuksiin.
En osallistu luovan kirjoittamisen kurssille siksi, että kirjoittaisin kirjan, jonka ehkä yksi henkilöhahmo kulkisi Helsingin raitiovaunulinjoilla ja esittäisi monologeja elämänsä vaiheista. Jos joku haluaa napata ideani, niin se on vapaasti käytettävissä.
Olen kurssilla, jotta uskallan kulkea yhä uusia reittejä luovuuden lakeuksilla, lehdoissa ja letoissa. Maailma on kaltaiselleni tarkkailijalle ja elämän ihmettelijälle loputon runsaudensarvi ja aarreaitta. Sitä vain helposti juuttuu helppoon elämäänsä, jossa siirtyy aamupalapöydästä työkoneen ääreen, syö lounaaksi edellisen päivän ruoantähteet ja alkaa iltapäivällä miettiä ruokaa lapsille. Näkee lähinnä omaa perhettään, viettää liikaa aikaa puhelimella ja juoksee yksin pimeässä.
Haastoin itseni, kun kahden kuukauden pohdinnan jälkeen uskalsin klikata Helsingin aikuisopiston internet-sivuilla kohtaa ”ilmoittaudu”. En pelkää ihmisiä, ja viikonpäivä, jona kurssi järjestetään, sopi hyvin aikatauluuni. Kurssi alkoi maratonviikolla, jolloin harjoitteluni muutenkin keveni. Maratonin jälkeen aikaa on vielä enemmän, kun alkaa niin sanottu ylimenokausi. Kaikin puolin kurssi tuli sopivaan väliin.
Jännitin, olisiko minusta luovan tekstin kirjoittajaksi. En muista esimerkiksi kirjoittaneeni koskaan yhtään runoa. Pystyn sivukaupalla kertomaan ja kuvailemaan, mitä olen tehnyt, kokenut, nähnyt ja ajatellut. Pystyn tuottamaan tekstiä lähes loputtomasti. Iso kysymysmerkki oli, osaisinko heittäytyä ja vain keksiä asioita päästäni.
Opin heti kurssin alussa, että siellä ei ole valmiita kirjailijoita, ellei lasketa kurssin vetäjää. Hän on julkaissut romaaneja. Nauroin mielessäni hassulle ajatukselleni, että luovan kirjoittamisen kurssilla pitäisi olla täysinoppinut sanaseppo. Eihän mitään mennä harjoittelemaan, jos sen osaa jo täydellisesti.
Olemme tähän mennessä kirjoittaneet kurssilla tekstejä helpoista tehtävänannoista. Sellaisia ovat olleet esimerkiksi kirje 15-vuotiaalle itselleen ja kirje salaiselta ihailijalta. Kunhan istuu alas, rauhoittuu ja antaa mielelleen vapauden vaeltaa, alkaa löytää aiheeseen sopivia muistoja ja ajatuksia. Jokainen on joskus ollut 15-vuotias. Osalla kurssilaisista se on ollut 60-luvulla, minulla 90-luvulla ja nuorimmilla vasta tällä vuosituhannella. Salaisista ihailijoista ei kukaan tiedä, sillä eiväthän ne silloin olisi salaisia – ihailijoita vain. Sekin tehtävä oli kurkistus itseen, sillä helposti tuli kirjoittaneeksi siitä, minkä toivoo itsessään olevan ihailtavaa.
Kirjoituskurssilla on lähdetty rauhassa liikkeelle. Tuntien aikana luemme ääneen, mitä olemme vihkoihimme raapustaneet tai näppäimistöllä tietokoneidemme tiedostoihin tallentaneet. Tehtäviä ei ole pakko tehdä ja vielä vähemmän niitä tarvitsee lukea ääneen. Toistaiseksi olemme kirjoittaneet ja lukeneet ääneen paljon. Oletuksena on kirjoittaa käsin vihkoon, mutta tyyli on vapaa.
Huomaan, että tuon omintakeisesti ajatuksiani esiin. Sinänsä teksteissäni on samoja elementtejä kuin muilla kurssilaisilla. Se on luonnollista – olemmehan ihmisiä kaikki. Ensimmäisellä kurssikerralla, kun kirjoitimme tehtävää tunnin aikana ja luimme tuotoksemme ääneen, esiintyi kolmen eri kirjoittajan tekstissä roska-astia tai -katos, vaikka tehtävä ei millään muotoa liittynyt roskiin. Olin yksi heistä, joiden tekstiin roska-astia oli eksynyt. Eri kirjoittajilla oli teksteissään tahatonta samankaltaisuutta, vaikka tuskin mitään telepatiaa välillämme oli ollut. Vielä vähemmän kukaan oli kurkkinut toisten tekstejä. Se, että kirjoittaa rehellisesti omanlaistaan tekstiä, on tärkeintä.
Ennalta pohdin, sopiiko kurssi kaltaiselleni bloggaajalle. Kahden kurssikerran jälkeen tunnen, että olen oikeassa paikassa. Tapaan kurssilla kirjoittamisesta kiinnostuneita ihmisiä, saan olla innostavan ja kannustavan vetäjän ohjauksessa ja huomaan, että erilaisuudestamme huolimatta me ihmiset olemme lopulta ajatuksinemme ja tunteinemme hyvin samanlaisia.
Samanlaisuus ja samaistuttavuus kiehtoo yleensäkin teksteissä. Uskon, että omakin blogini on saanut lukijoita siksi, että sivuilleni eksyneet ovat huomanneet samankaltaisuutta omassa ajattelussaan. Olemme sosiaalisia olentoja, joille yhteenkuuluvaisuudentunne tekee hyvää.
Joitain aikoja sitten maksoin vanhimman lapseni ulkomaanmatkan, jonne hän lähtee ilman muuta perhettä. Samalla rahalla olisin voinut ostaa itselleni juuri julkaistun iPhonen. Oikeastaan tarvitsisin uutta puhelinta, sillä sosiaalisen median julkaisuja varten päivitetty luuri ei olisi pahitteeksi. Haluan mieluummin ostaa lapselleni kokemuksia. Hänellä on samanlainen utelias suhtautuminen elämään kuin minulla. Maksoin omasta kirjoituskurssistani noin 250 euroa, minkä lisäksi investoin muistikirjaan ja hyvin rullaavaan kynään. Ne olivat kirjoituskurssin vaatimukset ja maksoin niistä muutaman euron. Kolmas ehto oli avoin mieli.
Toisen kurssikerran päätyttyä satuin samaan bussiin naapurini kanssa. Innoissani kerroin uudesta harrastuksestani ja miten paljon siitä pidän. Naapurini matkasi kotiin tennisvarusteet olallaan. Hän kuunteli papatustani kärsivällisesti. Johonkin väliin naapurini sai sanotuksi, että pelkässä blogin kirjoittamisessa pysyminen voi pahimmillaan rajoittaa minua.
Naapurini oli oikeassa. Myöhemmin kotona muokkasin julkaisukuntoon Espoo Rantamaratonin kisaraporttiani. Tuntui puistattavan kuivalta luetella väliaikoja, kilometrikylttejä ja nautittuja energiageelejä. Pidän blogin kirjoittamisesta, mutta on erittäin tervetullutta kurkistaa välillä muualle. Odotan kirjoituskurssilta tuoretta näkökulmaa omaan kirjoittamiseeni, vanhojen tottumusten ravistelua ja uskallusta tehdä tavallisesta poikkeavaa.
Olen nyt osallistunut kahdelle kaikkiaan yhdeksästä kurssikerrasta. Luovan kirjoittamisen kurssi päättyy marraskuun puolivälissä. Voi olla, että kiinnostus aiheeseen ei enää sen jälkeen jatku, vaan alan suunnitella ensi vuoden kisakalenteria. Nyt kesän ja kahden maratonin jälkeen on ollut todella virkistävää viritellä henkiin jotain muuta.
Oli kiinnostuksen aihe sitten mikä tahansa, yksi asia on jälleen kirkastunut mielessäni. On seurattava tähteään. Ei saa ummistaa silmiään, jos se välkkyy kirkkaasti taivaalla ja kutsuu mukaansa. Omia polkujaan voi lähteä kulkemaan vähemmän suurieleisesti. Usein riittää vain utelias mieli.
LENKILLÄ 