Osallistuminen Espoo Rantamaratonille saatu.
”Aivan kuin maratonille valmistautuminen itsessään ei olisi tarpeeksi jännittävää!”, puhisin Espoo Rantamaratonia edeltävinä päivinä. Viime vuonna samaan aikaan pelkäsin, että sairastun koronaan, sillä yksi perheenjäsenemme oli juuri saanut positiivisen tuloksen laboratoriokokeesta. Pysyin tuolloin terveenä ennen kisaa ja myös sen jälkeen. Tänä vuonna minua piinasivat omat terveyshuoleni, jotka eivät suoranaisesti liittyneet juoksemiseen.
Perjantaina maratonin aattona kävin erikoislääkärin vastaanotolla ja sain häneltä luvan lähteä juoksemaan. Käteni oli jo kiinni vastaanottohuoneen kahvassa, kun lääkäri vielä kysyi maratonaikaani. Neljän tunnin alituksesta kertominen sai aikaan kunnioittavan nyökkäyksen. Olen päässyt kertomaan maratonaikani monessa mielenkiintoisessa tilanteessa. Viimeisen vuoden aikana tuntemattomalle henkilölle hiihtoladulla ja elektroniikkaliikkeen myyjälle. Nyt outoja tilanteita tuli yksi lisää.
Melkein suoraan Meilahden sairaala-alueelta menin Otaniemeen hakemaan numerolappuni ja tapahtumapaitani. Paidan väri oli tänä vuonna kirkkaan keltainen. Oman nimen näkeminen numerolapussa toi konkretiaa sille, että juoksisin taas pian 42,2 kilometriä.
Viimeisiä maratonia edeltäviä päiviä oli terveyshuolieni vuoksi varjostanut epätietoisuus siitä, voisinko osallistua tapahtumaan. Se tietenkin vaikutti valmistautumiseeni. Koska esimerkiksi runsas veden juominen ei ole haitaksi, join tavallista enemmän. Söin huoletta jälkiruokia. Kevensin myös harjoitteluani, enkä käynyt kuin yhdellä kolmen kilometrin lenkillä kaksi päivää ennen maratonia.
Tein viimeiset valmistelut maratonille vasta sitten, kun olin perjantaina palannut kotiin Otaniemestä numerolapun ja tapahtumapaidan kanssa. Tulossa oli jo kahdeksas maratonini. Edellisen juoksin 3,5 kuukautta sitten toukokuussa.
Tarkistin Espoo Rantamaratonin nettisivuilta juomapisteiden sijainnin ja aloin tehdä suunnitelmaa siitä, missä kohtaa ottaisin geelin ja mille juomapisteille haluaisin, että omat juomapulloni viedään. Ensimmäistä maratoniani vuonna 2016 lukuun ottamatta olen juonut maratoneilla vain omavalintaista urheilujuomaa, jonka olen tiennyt sopivan vatsalleni. Olen myös luottanut samaan energiageelimerkkiin vuosien ajan.
Sekoitin kotona 1,5 litraa urheilujuomaa ja jaoin sen neljään pulloon. Teippasin pullojen ympärille geelit. Lisäksi laitoin yhteen pulloon vettä ja kiinnitin geelin myös siihen. Omat juomani päätin ottaa 11, 20, 28 ja 36 kilometrin kohdalla sekä vesipullon 34 kilometrin kohdalla.
Vein juomapullot yöksi ulos, jossa ne pysyisivät sopivan lämpöisinä. Kirjoitin juoma- ja energiageelisuunnitelman pienelle lapulle, jota kantaisin mukanani koko matkan ajan. Lisäksi päätin, että kuljetan alkumatkan kädessäni yhtä energiageeliä, jonka voisin syödä ensimmäisenä. Näin minun ei tarvitsisi kantaa juoksuvyössä muuta kuin puhelintani.
Varmistin, että urheilukelloni ja nappikuulokkeeni olivat latautumassa. Lauantaille oli luvattu lämmintä ja aurinkoista ilmaa, joten saisin lähteä matkaan shortseissa. Vaatetukseni oli kenkiä myöten sama, jossa juoksin toukokuun maratonin. Paidaksi valitsin itseoikeutetusti keltaisen tapahtumapaidan. Kirjoitin muistilistan, että en unohtaisi aamulla mitään oleellista. Raapustin siihen vielä ”aurinkolasit”. Espoo Rantamaraton 2023 juostaisiin poikkeuksellisen kesäisissä tunnelmissa.
Maratonin lähtö oli aamupäivällä kello 11. Se oli sopiva ajankohta minulle. Söin kotona runsaan aamupalan sekä Otahallilla banaanin noin tunti ennen lähtöä. Hörpin vettä pullosta. Saisin energiaa tasaisesti koko matkan ajan kuudesta energiageelistä ja 1,5 litrasta urheilujuomaa. Kello kymmeneltä omat juomat piti olla vietyinä laatikoihin, joista järjestäjät kuljettaisivat ne niihin merkityille juomapisteille reitin varrelle. Espoo Rantamaraton juostiin kahtena kierroksena.
Tulossa oli jo kahdeksas maratonini, mikä leikkasi pahimman terän jännitykseltä. Kokemus tuo varmuutta, mutta myös tuskallisen tietoisuuden reitin haasteista. Toisaalta tiesin myös sen, että panikointi juuri ennen matkaan lähtemistä ei auta mitään. On keskityttävä hetkeen sekä kilometriin, jota on juoksemassa. Ennen pitkää taival on ohitse.
Osallistuin Otaniemen kentällä järjestettyyn alkulämmittelyyn. Maratonille ei varsinaisesti tarvitse lämmitellä, sillä keho lämpenee ensimmäisten kilometrien aikana. Alkulämmittelyn jälkeen lähdin siirtymään lähtöalueelle. Matkalla sinne näin juoksututtuni Marikan, jonka kanssa otin kuvan hetki ennen lähtöä.
Ryhmityin lähtöalueella neljän tunnin loppuaikaan tähtäävien jänisten taakse. Jäniksiä oli kaksi. Onneksi toinen heistä piti koko matkan ajan päässään valkoisia pupunkorvia, joista tunnistin hänet takaapäin. Neljän tunnin aikaan tähtäävissä juoksijoissa oli selvästi enemmän miehiä kuin naisia, enkä aina nähnyt pitkien miesten takaa eteeni. En ole lyhyimmästä päästä, mutta matkan aikana piti jostain raosta vilkaista, että jänikset pysyivät sopivalla etäisyydellä.
Jänisryhmä lähti reippaasti matkaan. Siltä minusta ainakin tuntui. Jänisten perässä juoksemisessa on yleisesti se hyvä puoli, ettei tarvitse katsoa vauhtia kellosta. Jotta jänikset pystyivät varmistamaan maaliin pääsyn neljässä tunnissa, piti heidän vetää ryhmää hieman alle 5:40 min/km-vauhtia. Huomasin, että ennen juomapisteitä kirimme hieman, jotta juomista pystyi ottamaan kävellen.
Otin ensimmäiseltä 4,8 kilometrin kohdalta olleelta juomapisteeltä mukillisen vettä. Olen välillä arvostellut muiden juoksijoiden käyttäytymistä juoksutapahtumissa ja muun muassa toivonut, että hitaammat juoksisivat oikeassa laidassa ja antaisivat etenkin alamäissä nopeampien mennä vasemmalta ohitse. Neljän tunnin maratoonareissa oli varmaankin sen verran kokeneita juoksijoita, että ryhmittyminen sujui kuin itsestään. Kaikki myös rullasivat alamäet, eivätkä alkaneet jarrutella.
Ensimmäisellä juomapisteellä olin itse koko ajan tiellä, kun en heti muistanut, että vettä tarjoiltiin vasta urheilujuoman jälkeen. Pysähdyin turhaan jo rivissä ensimmäisenä olleelle pöydälle, jossa oli mukeissa urheilujuomaa. Olin juomasuunnitelmaani merkinnyt ensimmäisen juomapisteen kysymysmerkillä, sillä alle puolen tunnin juoksun jälkeen ei välttämättä olisi vielä jano. Ilma oli lämmin ja kostea, ja päätin kostuttaa suuni noin desilitralla vettä.
Seuraava juomapiste oli kahdeksan kilometrin kohdalla. Seurasin kellostani, miten pian tulisimme juomapisteelle. Välillä tuntui, että kelloni piippasi kilometrit täyteen aivan samoissa kohdissa kuin mitä reitin varrella olleet kilometrimerkinnät kertoivat. Toisinaan näytti siltä, että joko kelloni tai järjestäjien kyltit olivat väärässä. Hieman ennen juomapistettä nautin energiageelin, jota olin kantanut siihen asti mukanani.
Hörppäsin juomapisteeltä vettä ja jatkoin neljän tunnin jänisten perässä. Samassa ryhmässä juoksi paljon muitakin juoksijoita. Vauhti tuntui normaalia peruskestävyyslenkkivauhtiani reippaammalta, mutta kuitenkin sellaiselta, että jaksoin sitä juosta. Sykkeeni pysyi selästi alle 160:n, mutta oli yli 150 lyöntiä minuutissa.
Jos vaikeita hetkiä tuli, muistutin itseäni, että maratonin kuuluu tuntua vaikeammalta kuin tavallisen sunnuntaipitkiksen. Koko jutun juju on siinä, että kisassa tehdään paras mahdollinen suoritus ja haastetaan itsensä. Toisaalta maraton on niin pitkä matka, että voimiaan on säästeltävä. Jos juoksee jalkansa hapoille ensimmäisen kymmenen kilometrin aikana, ei taatusti jaksa juosta loppuun asti.
Olin ensimmäistä kertaa ikinä laatinut soittolistan maratonille. Kappaleet soivat satunnaisessa järjestyksessä. Musiikki auttoi minua suuntaamaan ajatukseni muualle kuin juoksemiseen, vaikka äänenvoimakkuus kuulokkeissani oli maltillinen. Ennen lähtöä joku oli kysynyt minulta varustesäilytysjonossa, saako Espoo Rantamaratonilla kuunnella musiikkia. Kyllä saa. Ilmeisesti hän huomasi, että jätin kaikki muut tarvikkeeni säilytykseen, paitsi kuulokkeet, jotka olivat korvissani.
Juostessani yritin muistaa vetää henkeä keuhkojeni alaosaan asti. Olen harjoitellut oikeanlaista hengitystekniikkaa tänä vuonna joogassa. Toivoin, että sillä tavalla happea riittäisi lihaksilleni. Etenkin ylämäissä pyrin pitämään hyvän juoksutekniikan ja ojentamaan ponnistavan jalan suoraksi. Vaikka Espoo Rantamaratonin reitti alkoi ja lähti samasta paikasta, minusta tuntui, että vähän väliä kapusin pientä mäkeä ylös. Mäet eivät olleet isoja, mutta mitä pidemmälle matka eteni, sitä enemmän pienikin nousu haastoi.
Kierroksen alkumatka kulki Länsiväylän vartta. Kun käännyimme kohti rantaa ja juoksimme Rantaraitilla, oli luonto lähellä hyvässä ja pahassa. Pysyin neljän tunnin loppuaikaan tähtäävässä ryhmässä. En halunnut jäädä hännille, vaikka sillä ei ollut suurta merkitystä, missä kohtaa ryhmää juoksi. Väistelin parhaani mukaan tienvarsien nokkos- ja ruusupuskia. En halunnut osumaa kummastakaan paljaisiin sääriini tai reisiini.
Nuottaniemestä olin napannut mukaani ensimmäisen oman juomapulloni, johon olin teipannut energiageelin kiinni. Pulloissani oli urheilujuomapulloista tuttu korkki, josta oli helppo juoda vauhdissa. Ennen kuin heitin tyhjän pullon tienvierustan roskikseen, irrotin pullosta energiageelin.
Juomapisteet rytmittivät juoksuani. Söin toisen geelin ennen 14 kilometrin kohdalla ollutta juomapistettä. Geelin päälle otin vettä. Sokerinen energiageeli antoi selvästi lisäpotkua juoksuun. Myös 17 kilometrin kohdalla olleelta juomapisteeltä otin vettä. Aloin ottaa aina kaksi mukillista, sillä ilma oli lämmin. Olin tyytyväinen, että olin uskaltanut lähteä juoksemaan shortseissa.
Puolimaraton tuli täyteen ajassa 1:59 tuntia. Olin tuossa kohtaa kaikista reilusta neljästä ja puolesta sadasta juoksijasta 201:nen, naisissa 39:s ja omassa naiset 40-vuotta -sarjassani 9:s.
Ensimmäisen kierroksen lopulla otin juomapisteeltä jälleen omaa urheilujuomaa. Mereltä kävi kova sivutuuli. Harmikseni huomasin, että numerolapustani oli irronnut yksi hakaneula. Lappu lepatti raivokkaasti tuulessa kolmen hakaneulan varassa. Siltojen kohdalla minun oli pakko pitää hieman toisella kädellä numerolapustani kiinni, ettei se kokonaan repeäisi sivutuulessa. Luotin siihen, että lappu pysyisi kiinni kolmellakin hakaneulalla, sillä tuuli ei ollut yhtä voimakas koko matkan ajan.
Hieman ennen toisen kierroksen alkua huomasin järjestämiltäni yhteislenkeiltä tutun naisen vierelläni. Otin nappikuulokkeen pois vasemmasta korvastani ja vastasin hänen tervehdykseensä. Olin juossut jo yli kaksi tuntia, mutta pysyin edelleen hyvin muun porukan matkassa. Ilokseni huomasin, että pystyin keskustelemaan samalla, kun juoksin. Juttelimme jonkin aikaa, kunnes päätin toivottaa hänelle tsemppiä ja laitoin kuulokkeen takaisin korvaani.
Otin kolmannen geelin 25 kilometrin kohdalla ja join juomapisteeltä vettä päälle. Nyt osasin jo ryhmittyä oikein ennen juomapistettä. Aloin muistella, missä kohtaa vaikeudet viime vuonna alkoivat. Se oli näillä main toisen kierroksen alkupuolella. Tuolloin juoma jäi hölskymään vatsaani, minun tuli huono olo ja vastoin tahtoani oli päästettävä muut karkaamaan.
En edelleenkään katsonut kellosta vauhtia, vaan seurasin neljän tunnin loppuaikaan tähtääviä jäniksiä. Ensimmäisellä kierroksella kilometrikyltit, jotka ilmoittivat jo toisen kierroksen kilometrejä, olivat tuntuneet ilkeiltä katsoa. Tosiasia silti oli, että esimerksi 28 kilometrin kohdalla juostavaa oli vielä 14 kilometriä. Jos jäin kiinni jäljellä olevan matkan murehtimisesta, muistutin itseäni, että tänä vuonna en juoksisi enää yhtään näin pitkää lenkkiä. Tämä kunnialla maaliin ja se olisi siinä.
Jollain toisen kierroksen juomapisteistä nappasin oman pulloni pöydältä. Ihmettelin, miksi se oli niin raskas. Huomasin, että jonkun toisen juomapullo oli tarttunut omaani kiinni. Palasin pienen matkan takaisin ja palautin oranssilla teipillä kuorrutetun pullon pöydälle.
Rantaraitin pienet nousut alkoivat tuntua raskailta. Totesin, että jäin koko ajan jälkeen neljän tunnin loppuaikaan tähtäävästä jänisryhmästä. Minulla oli edelleen aivan hyvä olo, ja syke pysyi alle 160:n. Tiesin, että jos yrittäisin juosta kovempaa, en jaksaisi jäljellä olevaa yli kymmenen kilometrin matkaa.
En voi sanoa, että törmäsin 30 kilometrin seinään, sillä putoamiseni jänisryhmästä tapahtui hiljalleen. Se ei tuntunut edes pahalta. En ollut kuvitellut olevani kunnossa, jossa pystyisin alittamaan neljä tuntia. Otin ilolla vastaan jokaisen vastaan tulleen kilometrikyltin. Olin 30:n paremmalla puolella. Se oli henkinen helpotus, vaikka tiesin, että pahimmat kilometrit olivat vielä edessä.
31,5 kilometrin väliaikapisteellä olin ajassa 3:00:46 tuntia. Olin kaikista juoksijoista 184:s, naisista 28:s ja omassa ikäsarjassani 7:s.
Nautin tasaisesti lisäenergiaa. Otin juomapullon kylkeen teipatun energiageelin ja seuraavalta juomapisteeltä vettä. Olin tällä kerralla tehnyt laimeampaa urheilujuomaa kuin viime vuonna tai keväällä. Se toimi. Minun oli selvästi jano, ja pystyin juomaan lähes kaiken juoman pullosta. Mikään ei jäänyt vatsaan vellomaan.
Välillä tuuli sopivasti selän takaa ja se helpotti juoksemista. Westendissä minua odotti vesipullo ja geeli. Siinä vaiheessa juoksin enimmäkseen yksin, ja jalkani alkoivat tuntua raskailta. Otin viidennen geelin ja toivoin siitä helpotusta. Juoksin pitkään vesipullo kädessäni, sillä siinä ei ollut urheilujuomakorkkia, eikä siitä siten ollut helppo juoda vauhdissa.
Aloin jo lähestyä reitin viimeistä juomapistettä, kun huomasin tien sivussa rivin bajamajoja ja isoja mustia roskiksia. Kävelin lyhyen matkan, tyhjensin pienen vesipulloni ja heitin sen roskiksen uumeniin.
Jatkoin juoksemista. Jalat painoivat ja aloin laskea jäljellä olevia kilometrejä. Vauhtini oli vaihdellen alle tai yli 6 minuuttia/kilometri. Otin kuudennen geelin ja oman urheilujuoman vielä 36 kilometrin kohdalla. Reitti kävi kääntymässä Lauttasaaressa. Metroaseman luona heitin kaikki roskat käsistäni roskikseen ja käännyin kohti Otaniemessä odottavaa maalia.
Edessä olivat koko matkan tuskaisimmat viisi kilometriä. Juoksin, vaikka pienissä ylämäissä vauhtini ei juuri poikennut kävelemisestä. Puolimaratonin juoksijoita viuhahteli silloin tällöin ohitseni. Katselin kateellisena heidän kevyen näköistä menoaan.
Olin tullut jo todella kauas, mutta vielä oli jaksettava viimeiset kilometrit. Ne vähenivät kolmeen, kahteen ja lopulta yhteen. Keilaniemen läpi juostessani olin huomannut, että jalkani eivät täysin enää totelleet. Ne eivät nousseet kovin ylös. Niinpä viimeisen kilometrin alkaessa keskityin siihen, että en kompastuisi raitiokiskoihin tai kadunreunoihin.
Jostain löysin vielä energiaa ja juoksin jälleen vauhdilla 5:50 minuuttia/kilometri. Otarannassa oli kyltti, joka ilmoitti, että maaliin oli enää 500 metriä. Ohitin kaksi miestä. Hieman tahattomasti juoksin heidän välistään, sillä toinen hoippui eteenpäin tien oikeaa ja toinen vasenta puolta. Olin noussut sijoituksissa kaikissa juoksijoissa parilla kymmenellä ja naisissakin kahdella.
Painoin oikeaa nappikuuloketta ja nostin musiikin voimakkuutta. Saavuin Otaniemen urheilukentän reunalle, jossa oli runsaasti katsojia ja maaliin jo saapuneita juoksijoita. Kiihdytin edelleen vauhtiani. Olisin hymyillyt, jos olisin irvistykseltäni pystynyt. Katsoin punaista maaliporttia, enkä voinut uskoa silmiäni: siinä se nyt oli 42,2 kilometrin jälkeen.
Olin jo kauan sitten kadottanut neljän tunnin jänikset, joten loppuajallani ei ollut niin merkitystä. Olin lähtenyt juoksemaan aamupäivällä yhdeltätoista. Kello maaliportin vieressä näytti jotain hieman yli kolme iltapäivällä. Ylitin maaliviivan ja sammutin kelloni. Pian sain myös bruttoaikani, joka oli 4:02:27 tuntia. En ollut lopulta paljon jäänyt neljän tunnin tavoitteestani. Tajusin samalla, että aika oli paras koskaan Espoo Rantamaratonilla juoksemani aika, vaikka jäikin paljon maratonennätyksestäni 3:53 tuntia.
Sain mitalin ja maalihuollosta pussillisen tavaraa. Join vettä ja urheilujuomaa. Oloni oli hyvä, en tuntenut missään kipua ja jaksoin kävellä eteenpäin maalialueelta. Huomasin, miten joku vilkaisi minuun päin. Käteni olivat lanteillani ja pääni hieman painuksissa, mutta sellaiselta ihminen näyttää, kun on juossut 42,2 kilometriä. Sisälläni iloitsin.
Jäin vielä odottelemaan kaveriani, joka tulisi pian maaliin puolimaratonilta. Kun oma suoritukseni oli jo ohitse, kelpasi katsella muita, jotka ottivat loppukirin ja riemuitsivat oman urakkansa päättymisestä. Lopulta myös kaverini saapui maaliin.
Aurinko paistoi lämpimästi Otaniemen yleisurheilukentällä, ja tarkenin pienissä vaatteissani. Maratonin jälkeisessä olotilassa ei tosin tunne kipua, nälkää, janoa, kylmää tai kuumaa. Sain huomata sen seuraavina päivinä, kun kipu hiipi luokseni, join lasikaupalla vettä ja söin kaksi ateriaa siinä ajassa, kun muut perheenjäsenet vasta miettivät ensimmmäisen syömistä.
Kävelin maalialueelta Otahallille hakemaan varusteeni. Sain kyydin kotiin, jossa energinen puuhailuni vain jatkui. Tunnistin olotilan edellisiltä kerroilta, joten en edes yrittänyt olla aloillani. Väsymys alkoi painaa vasta muutama päivä maratonin jälkeen. Kun euforia oli kadonnut, huomasin myös, että vasen akillesjänteeni tai kudokset jänteen lähettyvillä olivat rasittuneet ja arat.
Olen yleensä pitänyt ainakin viikon juoksuatuon maratonin jälkeen. Seurailen nyt, miten akillesjänne lähtee paranemaan. Käyn hieronnassa, lepäilen ja nautin kaikesta muuta tekemisestä, johon nyt on aikaa. Suorastaan ihmettelen, miten olen kaiken arjen keskellä edes ehtinyt harjoitella maratonille. Kaikkea muutakin tekemistä tuntuu olevan niin paljon. Mutta sille, mistä pitää, löytyy kyllä aikaa. Alan katsella kalenteriani sillä silmällä jälleen myöhemmin tänä vuonna.
LENKILLÄ 