En juokse pelkästään onnellisuuden tavoittelun vuoksi, vaikka muut päämäärät tuntuvat jokseenkin vierailta. Juokseminen tuo merkityksellisyyden tunnetta silloin, kun muut tavoitteet ja tarkoitukset elämässäni ovat vaikeammin hahmotettavissa.
Tällä hetkellä suunnittelen kevään juoksuohjelmaa. Olen valmistautunut ja osallistunut tarpeeksi moneen juoksutapahtumaan ymmärtääkseni, että on eri asia kirjoittaa taulukkoon tiistain kohdalle ”8 km kevyt pk” kuin juosta se. Valkoinen ruutu luo illuusion päivästä, johon voi kunnianhimoisesti kirjata omia tavoitteitaan, vaikka energia todellisuudessa on kulunut jonnekin omien töiden ja lapsen harrastukseen kuljettamisen väliin.
Muun elämän realiteetit ovat tuttuja kuin makaronilaatikon resepti, jota minun ei ole enää vuosiin pitänyt mistään tarkistaa. Arjen reunaviivat ovat tuttuja, mutta siitä huolimatta yritän mahduttaa niihin peekoot, veekoot ja mäkivedot. Suunnittelu on innostavaa, juokseminen tuo hyvää oloa ja kunnossa on kiva olla.
Pari viikkoa sitten sairastin koronaviruksen aiheuttaman taudin. Se oli minulle toinen. Pääsin todella helpolla, sillä minulle ei noussut kuume enkä kärsinyt lihaskivuista. Tein nenä tukkoisena ja kuivaa yskää yskien etätöitä ja välttelin muutaman päivän muita ihmisiä kuin kotiväkeä. Tein sen moraalisesta velvollisuudesta, sillä lainsäädännön mukaan koronaviruksen aiheuttama tauti ei ole enää yleisvaarallinen tartuntatauti.
En usko, että hyvällä fyysisellä kunnolla on paljonkaan merkitystä siinä, miten voimakasoireisen taudin koronavirus aiheuttaa. Se voi iskeä rajuna myös hyväkuntoiseen. Sain lieväoireisen version, ja jaksoin tehdä hyvin arjen toimet. Se myös hämäsi, koska en tuntenut olevani ”sairas”. Olen palannut liikunnan pariin vähitellen, vaikka oireita ei ole enää ollut.
Sairaana ja toipilaana oli mukava istuskella iltaisin TV:n äärellä ja neuloa sekä nukkua aamuisin pitkään silloin, kun se oli mahdollista. Sellaisina hetkinä mieleeni saattoi hiipiä ajatus, että miksi vaivaudun liikkumaan niin paljon, kun voin ottaa myös rennosti. Hyvin pian muistin, että oloni ei olisi pitkään kovin hyvä, jos en liikkuisi vaan viettäisin kaikki iltani sohvalla. Liike on lääke ja ratkaisevassa asemassa kipujen ja kolotusten ennaltaehkäisyssä. Lihakset, nivelet ja koko vartalo pitävät siitä, että niitä käytetään.
Juoksusta olen löytänyt oman tapani liikkua. En voi tietenkään varmaksi sanoa, onko se pelastanut minut iän mukana tuomilta vaivoilta. 43-vuotiaana tunnen itseni enimmäkseen hyvinvoivaksi ja terveeksi. Elämässäni ei ole fyysisiä rajoittavia tekijöitä. Se on varmaa, että juokseminen on aiheuttanut ajoittain vaivoja rasitusvammojen muodossa. Jokainen juoksun aiheuttama rasitusvamma on samalla opettanut omasta kehosta. Yleensä jokin heikko kohta aiheuttaa kipua toisaalla. Levon ohella lihaskunnosta ja -huollosta huolehtiminen vauhdittavat paranemista.
Vuosina 2019–2021 harjoittelin juoksuvalmentajan avulla ja saavutin kaikki nykyiset ennätykseni. Juoksin kymmenen kilometriä 48 minuutissa, puolimaratonin 1:46 tunnissa ja maratonin 3:53 tunnissa. Asiasta voi vetää ainakin kaksi johtopäätöstä: minulla on jonkinlaista lahjakkuutta juoksemiseen ja hyvin laadittu ja säntillisesti noudatettu juoksuohjelma toimii. Ilman tarkempaa tietämystä voisi sanoa, että nyt vain sama resepti käteen ja kohti uusia ennätyksiä. Näen asiassa muutakin.
Menestyksekäs ajanjakso sijoittui samoihin vuosiin kuin koronapandemia. Pystyin keskittymään juoksuharjoitteluun, sillä olin 100-prosenttisesti etätöissä, lasten harrastukset olivat joko jäissä tai järjestettiin etänä ja näin lähinnä omaa perhettäni. Muu sosiaalinen kanssakäyminen oli vähäistä. Parin-kolmen vuoden takaiseen verrattuna elämäni on nyt erilaista. Ei missään nimessä huonompaa, sillä miksi enempi ihmisten tapaaminen ja kaikenlainen kulkeminen eri paikoissa olisi ikävä asia. Tänä syksynä kävin keskiviikkoisin toimistolla töissä ja sen jälkeen kirjoituskurssilla. Kuljetan kolmena iltana viikossa lastani harrastukseen – tosin käytän usein odotteluajan juoksulla.
Elämä on koronapandemian jälkeen palannut normaaliksi. Haluan pitää ystävyyssuhteitani yllä senkin hinnalla, että suunniteltu juoksulenkki vaihtuu teatteri-iltaan tai konserttiin. Sitten joskus, kun en voi enää juosta, mitalit eivät pidä minulle seuraa. Lapsenikaan eivät ikuisesti asu luonani. Esikoisestani tulee ensi vuonna täysi-ikäinen.
Juoksuvalmentajan valmennuksessa juokseminen toi minulle kristallinkirkkaasti selväksi sen, että harjoittelu tuottaa tulosta. Mitä useampi treeni jää välistä, sitä heikompia tuloksia voi odottaa. Tänä vuonna kykenin kahteen noin neljän tunnin maratoniin. Ne eivät ole huonoja aikoja, mutta tiedän pystyväni parempaan.
Aion keväällä 2024 harjoitella apunani valmis yleisohjelma, jota ei ole minulle henkilökohtaisesti laadittu. Muokkaan sitä tarpeitteni mukaan ja juoksen sen verran kuin ehdin. Päätöksen siitä, mihin juoksutapahtumaan tähtään, teen vuodenvaihteessa. Aikaa juoksemiselle on vain tehtävä, eikä se usein ole lainkaan mahdotonta. Puolen tunnin tai tunninkin lenkin pystyy mahduttamaan useimpiin arkipäiviin, kunhan näkee vähän vaivaa. Tavoitteen asettaminen on hyvä keino pitää yllä harjoittelumotivaatiota.
Aloitin tämän kirjoituksen onnellisuudesta. Juoksuharjoittelun lopputulos on oltava plussan puolella. Hyvä kunto, kivuton keho, merkityksellisyyden kokeminen ja jokaisen yksittäisen juoksulenkin tuoma hyvä olo keräännyttävät plusmerkkistä saldoa. Tavoitteellinen harjoittelu tarkoittaa aina jossain määrin itsekkäitä valintoja, kieltäytymistä ja rajoittuneisuutta. Ne ovat ok ja välttämättömiä tavoitteiden saavuttamiseksi. Jos omat valinnat eivät haittaa itseä tai aiheuta närää lähipiirissä ja juokseminen edelleen tuottaa hyvää oloa, ei sitä tarvitse muuttaa. Jos juoksuharrastus ei tuo enää iloa ja onnellisuutta elämään, on pohdinnan paikka.
LENKILLÄ 