Huhtikuun aurinko paistoi korkealta, ja kymmenet turistit täyttivät kadun. He pysähtelivät ostamaan matkamuistomyymälöistä kuivattuja laventelinkukkia, jääkaappimagneetteja ja Marseille-saippuaa. Pimeys laskeutui iltayhdeksän jälkeen. Kun turistit olivat kaikonneet ja seinät kumisivat tyhjyyttään, rotat tulivat esiin. Pulleat siimahännät vipelsivät äänettöminä kadulla ruoan toivossa. Näin, miten lomahuoneistoamme vastapäisestä ikkunasta joku heitti roskapussin alas kadulle. Se ei osunut aukinaiseen roskasäiliöön, vaan tömähti maahan. Ei ihme, että rotat saapuivat. Aikaisin aamulla kadunlakaisukoneet silottivat paikat esittelykuntoon. Pian niiden jälkeen tulivat roska-autot ja tyhjensivät säiliöt. Sitten rumba alkoi taas alusta.
Lähdin Panierin kaupunginosassa sijaitsevasta huoneistostamme lenkille. Lähtöni ajoittui lakaisukoneiden ja roska-autojen jälkeiseen aikaan. Ensimmäiset turistit selfie-keppeineen olivat saapuneet, kun astuin ulos kapeasta ulko-ovesta. Sisäänpäin aukeaviin oviin kesti jälleen tottua, mutta muuta ei näissä olosuhteissa voinut ajatella: kapean oven lisäksi katu oli kapea ränni. Olisin keilannut kumoon pari turistia, jos ovi olisi auennut kadulle päin.
Olin itsekin turisti. Lauantaina aamupäivällä lämpötila ei ollut vielä ehtinyt nousta kymmenen plusasteen paremmalle puolelle. Paikalliset ja enimmäkseen muista ranskalaisista koostuvat matkailijat olivat pukeutuneet kevyttoppatakkeihin tai paksuihin liiveihin. Itse olin vetänyt pääni yli viime vuoden Espoo Rantamaratonin kirkkaankeltaisen t-paidan ja jalkoihini lyhyet juoksutrikoot. Pisteenä iin päällä tai tässä tapauksessa pisteenä huutomerkin alla olivat violetit juoksutossut. Vaaleasta ponnaristani viimeistään näki, että en ollut paikallinen. Ajattelin silti, että Suomen juoksutapahtumien paidoissa pitäisi lukea Finland tai edes Suomi, jotta voisi tunnustaa väriä.
Tikkitakkimeressä saatoin olla ainoa juoksija, mutta kun olin ohittanut Cathédral La Majorin ja lähestyin Mucemia eli Välimeren kansojen historiasta kertovaa museota sekä merenrantaa, alkoi näkyä muitakin juoksijoita. Olin välittömästi kotona. Olin yksi heistä, ja ulkopuolisuuden tunteeni katosi. Vaikka paikka oli outo, tilanne vaikutti tuttuakin tutummalta. Lähdin seuraamaan muita juoksijoita, sillä he näyttivät siltä, että tiesivät, minne olivat menossa. Minäkin tiesin suurin piirtein, sillä olin katsonut etukäteen Suunnon sovelluksesta, mikä oli Marseillen suosituin lenkkireitti. Se kulki rantaviivaa mukaillen.
Saavuin vanhaan satamaan, jonka nimi on ranskaksi Vieux-Port. 600 vuotta ennen ajanlaskun alkua kreikkalaiset nousivat maihin suojaisassa merenpoukamassa ja perustivat kaupungin, joka sai myöhemmin nimekseen Marseille. Panier, jossa huoneistomme sijaitsi, on Marseillen vanhin kaupunginosa. En ehtinyt miettiä historian siipien havinaa. Mereltä kävi kova tuuli. Liput, mainoskyltit ja paitani lepattivat puhurissa. Tungin paidanhelmaa housujeni vyötärönauhan alle, ettei minun tarvinnut juosta vatsa paljaana. Olin iloinen uusien juoksutrikoitteni korkeasta vyötäröstä.
Olin tähän asti seurannut vihreäpaitaista juoksijaa. Hänen vauhtinsa oli minulle hieman liian reipas. Pian huomasin, että sieltä täältä rantaviivaa mukailevalle reitille ilmestyi muitakin lenkkeilijöitä. He näyttivät juoksijoilta isolla J:llä. Eivät lomapöhötystä pois hikoilevilta hipsuttelijoilta, vaan asfalttia nieleviltä atleeteilta. Pohdin, olivatko juoksijat osa niistä sadoista, jotka olivat laillani ilmoittautuneet juoksutapahtumaan, joka piti järjestää kyseisenä viikonloppuna Marseillessa ja joka muutaman viikon varoitusajalla peruttiin.
Rantareitille tullakseen ei tarvinnut haavoja paikattavaksi tai turhautumista purettavaksi. Juoksin pitkin sileää asfalttia, vaahtopäät yskivät pärskeitä kasvoilleni ja auringonsäteet hyväilivät kalpeaa ihoani. Ihmettelin, miten olin Suomen takatalvesta tupsahtanut keskelle kesää. Samaan aikaan kaikki tuntui kovin luonnolliselta. Siirtymä takeista, pipoista ja käsineistä juoksijan kesävarustukseen oli sujunut vaivatta. Olin odottanut matkaa tammikuun puolivälistä asti. Silloin varasin lennot ja majoituksen. Aivan ensimmäiseksi olin ilmoittautunut juoksutapahtumaan, jota ei sitten ollutkaan. En osannut olla harmissani.
Olin Ranskan toiseksi suurimmassa kaupungissa. Minut oli tuonut sinne paitsi juoksu, myös perheessämme syksyllä kolme viikkoa asunut ranskalainen vaihto-oppilas. Olin hänen kotikaupungissaan. Myöhemmin illalla tapaisin tyttäreni kanssa hänet ja hänen vanhempansa. Juosten pääsin tutustumaan kaupungin muihinkin kolkkiin kuin vain aivan historialliseen keskustaan. Toki meillä oli kolmen päivän liput julkiseen liikenteeseen, ja ehdimme käyttää niin metroa, bussia kuin raitiovaunuakin. Juosten pääsin kirjaimellisesti jalkautumaan kaupunkiin. Ihastelin istuimia, joista oli näkymä lähes turkoosina hohtavalle merelle. Aurinko oli vielä itäisellä taivaalla, mutta laskisi lähteen. Mikä paikka se onkaan seurata oranssin tähtemme sukeltamista horisontin taakse. Kyllä paikallisten kelpaa asua tällaisessa ympäristössä.
Viimeisimmästä lenkistäni oli ehtinyt vierähtää lähes viikko. Juoksin edellisenä sunnuntaina puolimaratonin Helsingissä. Olisin jalkojeni puolesta voinut juosta jo keskiviikkona tai torstaina, mutta käteni olivat täynnä matkavalmisteluja. Olin lentänyt tyttäreni kanssa Ranskaan varhain perjantaina. Juoksijan kehitys perustuu siihen, että tämä rasittaa itseään aina hieman enemmän ja enemmän ja välillä lepää. Melkein viikon tauko ei ollut edistänyt kuntoani, mutta eivät lepopäivät juoksusta pahaakaan olleet tehneet. Kaikesta kävelystä huolimatta jalkani tuntuivat kykeneväisiltä juoksemaan. Olin saanut myös otettua kunnon yöunet, minkä ansiosta oloni oli pirteä ja energinen.
Olin lähtenyt pidennetylle viikonloppureissulle pelkillä käsimatkatavaroilla. Se tarkoitti mukaan otettavien vaatteiden ja varusteiden rankkaa karsimista, mutta osoittautui lopulta oikeaksi ratkaisuksi. Ukkosmyrskyn, uudelleenreitityksen ja kaiken muun säheltämisen vuoksi palasimme Suomeen eri lentoyhtiön koneella ja eri päivänä kuin oli alun perin ollut tarkoitus. Kaikki mukana ollut omaisuus kulki koko ajan selkärepussani ja päätyi kanssani samaan aikaan kotimaahan. Juoksuvaatteeni mahtuivat lenkkareideni sisään. Muuna varusteena minulla oli vain juoksuvyö, johon laitoin puhelimeni. Kuuntelin myös musiikkia nappikuulokkeista.
Suomessa juostessani puen pidemmille lenkeille yleensä juomaliivin ja pakkaan mukaan juomista ja lisäenergiaa. Juostessa ei tarvitse nääntyä, mutta tällä kertaa otin sen riskin. Toki, kun olin suurkaupungin palveluiden äärellä, nääntyminen ei ollut todellinen vaihtoehto. 20 euron seteli nahistui trikoideni vyötärönauhaan ommellussa taskussa siltä varalta, että olisin voinut ojentaa sen jollekin kuppilan pitäjälle virkistävää juomaa vastaan. Paperiraha sai jatkaa kastumistaan, sillä juomista oli tarjolla aivan ilmaiseksi. Kumarruin hörppäämään vettä yhdestä rantakadun varrella olleista vesiposteista. Miten kätevää!
Moni muukin juoksi shortseissa. Toki näkyi myös lämpimämpää pukeutumista, mutta t-paita oli monen juoksijan varuste. Lyhyet trikoot ja t-paita olivat juuri oikea valinta. Mikään enempi olisi ollut ehdottomasti liikaa. Vaikka mereltä tuuli ajoittain niin kovaa, että pelkäsin nappikuulokkeideni irtoavan korvista, en palellut. Auringonpaiste piti huolen, että tuli lämmin.
Reitti kulki enimmäkseen meren rannassa. Ne muutamat kerrat, kun piti juosta pitkin kaupungin katuja, seurasin vain muita juoksijoita. Kerran meinasin juosta harhaan, mutta sivusilmällä näin, että toinen lenkkeilijä valitsi eri reitin. Niinpä käännyin kannoillani. Pian olin taas jalankulkijoille tarkoitetulla kaistalla meren rannassa. Vieressä kulki pyörätie ja sen rinnalla olivat autokaistat. Välillä minun oli väistettävä muita jalkaisin liikkeellä olleita pyörätien puolelle. Ymmärsin, miksi autokaistat oli seuraavana päivänä eli sunnuntaina suljettu ja koko tie omistettu vain pyöräilijöille, kävelijöille, juoksijoille ja muille vapaapäivän ajelehtijoille. Esikaupunkialueet mukaan luettuna Marseillessa asuu 1,5 miljoonaa ihmistä. He tarvitsevat tilaa, vaikka kestävätkin paremmin muiden ihmisten läheisyyttä kuin me pohjolan asukit, joille henkilökohtainen tilantarve on pyhä asia.
Lenkkini pituuden määritti aika, ei matka. Olin luvannut olla takaisin tiettyyn aikaan. Varasin paluumatkalle tunnin ja käännyin takaisin, kun kello ranteessani värisi kahdeksan kilometrin merkiksi. Juoksin enimmäkseen tuttua pitkän lenkin vauhtiani eli noin 6:30 min/km. Jos hidastin ottamaan kuvia (tein sitä paljon!), en pysäyttänyt kelloani. Sen vuoksi jotkut kilometrit kertyivät verkkaammin. Toisaalta olin alussa juossut reippaasti, kun olin pysytellyt tuntemattoman juoksuoppaani kannoilla.
Paluumatkalla tuuli kävi enemmän päin kasvojani. Tungin tiukemmin paidanhelmaa housuihini. Juoksin monumenttien ohitse ja vanhan kaarisillan ylitse. Voikukat ja unikot kukkivat ja nautin värikylläisyydestä ja kirkkaasta valosta. Ilman aurinkolaseja olisi ollut tukalaa. Lisäksi olin laittanut käsivarsiini aurinkorasvaa. Siitä huolimatta juoksijan tunnusmerkki eli urheilukellon rusketusrajat alkaa hahmottua. Etelän leiri tuntuu ja näkyy.
Jos lähtiessäni vanhassa satamassa oli alkanut olla jo tuoretta saalista myyvien kalakauppiaiden ohella paljon muita kulkijoita, nyt Marseillen vanhin kauppapaikka alkoi olla tupaten täynnä. Jouduin välillä kävelemään, että pääsin puikkelehtimaan ihmisvirrassa. Olin etuajassa paikassa, jossa minun oli tarkoitus tavata tyttäreni. Otin häneltä asuntomme avaimen ja jatkoin matkaani. Huoneistomme alaovella napsautin kelloni pois päältä. Se näytti 16,27 km ja 1:46 h. Keskivauhtini oli ollut 6:32 min/km.
Juoksemiseen ja liikkumiseen tottunut kehoni pitää tunteesta, joka tulee, kun olen tehnyt aamulenkin, käynyt suihkussa ja vaihtanut puhtaat vaatteet päälleni. Välillä mietin itsekin, miksi lomalla pitää juosta. Myönnän, että kynnys lähteä juoksemaan on joskus korkea. Aikaisen heräämisen lisäksi aamulenkit tarkoittavat ajoissa nukkumaan menemistä ja liiallisesta alkoholista kieltäytymistä. Lenkin jälkeen mikään ei sitten olekaan niin mukavaa kuin juoda iso kylmä olut. Ranskalaiset tilasivat pieniä parin desin vetoisia tuoppeja. Olin iso vaalea nainen, jonka oluen piti olla juojansa kaltainen.
LENKILLÄ 