Neljän K:n viikonloppu

Kuvan Logitech Keys-to-go 2 -mininäppäimistö saatu.

Tiedättehän nyrjähtäneen nilkan ensiapuohjeet: kylmä, kompressio ja koho. Paitsi että ohjeet ovat muuttuneet. En enää muista, miten. Kun pyöräytin lauantaina metsälenkillä ympäri oikean nilkkani, turvauduin kolmeen k:hon, jotka ensimmäisenä palautuivat mieleeni.

Muistan, kun kerran maalla juostessani kohtasin hirven. Katselimme hetken aikaa toisiamme – kaksi mulkosilmää. Mieleni oli aivan tyhjä, enkä heti ymmärtänyt, mitä on tehtävä. Pitääkö tekeytyä kuolleeksi, mahdollisimman isoksi vai äänekkääksi? Sitten ymmärsin, että hirvi se vain on. Yllättävissä tilanteissa joutuu kaivelemaan toimintaohjeita omasta päästään tai kysymään Googlelta.

Huono tuuri, nilkka meni. Ei onneksi kovin pahasti. Pidin jalkaani koholla kolmen tyynyn päällä ja makoilin sängyllä. Kiedoin vanhan t-paidan avulla nilkan ympärille kylmäpakkauksen. Riittävästi jäähdyteltyäni sidoin oikean nilkkani ympärille vessan kaapista löytyneen idealsiteen. Jotta side puristi oikeasta paikasta, piti hieman katsoa ohjeita netistä. Otin Buranaa.

Joudun tässä nyt jonkin aikaa parantelemaan jalkaani. Aika näyttää, lähteekö kipu päivissä vai viikoissa. Kunnon mustelmaa ei ainakaan tullut. Se kuulemma olisi ollut merkki siitä, että nivelsiteet olisivat menneet pahasti. Näin kertoi ystäväni Whatsapp-viestillä. Sanomattakin selvää, että en käynyt lääkärissä, kun käsillä oli mielestäni aivan päteviä ohjeita muutenkin.

Tämän viikonlopun neljäs k on kirjoittaminen. Ennen kuin ulkoillessa nyrjäytin nilkkani, olin luonnostellut blogikirjoitusta, jossa minun oli tarkoitus kertoa, miten aloitan joulukuussa harjoittelun kohti kymmenettä maratoniani. Kirjoitus meni jäähylle kuin ulos pakkaseen heitetty kylmäpakkaus. Kattellaan.

Jos nyt tuli fyysistä kipua, olin jo ennalta kipuillut sen vuoksi, että blogini aiheen rajaaminen juoksemiseen on alkanut tuntua kahlitsevalta. Toki olen vuosien varrella kirjoittanut paljon muustakin: kirjoista, arjestani, matkustelusta ja hiihdosta. Aloitin bloggaamalla juoksusta reilu seitsemän vuotta sitten, mutta tekisi niin paljon mieli kirjoittaa tänne paljon muustakin.

Ei ole varmaan yhtään blogini lukijaa, joka olisi lukenut jokaisen yli 650:stä blogikirjoituksestani. Minä olen. Olen kirjoittanut ne kaikki yhtä vieraskynäkirjoitusta lukuun ottamatta. Yritän keksiä uusia näkökulmia juoksemiseen, mutta aika moni niistä alkaa olla jo koluttu.

Nyt aloitan (kunhan aloitan) harjoittelun kymmenennelle maratonille ohjelmalla, jolla olen harjoitellut jo kolmelle aiemmalle maratonille. Ymmärrän, että jollekin yksittäinen kirjoitus on ainutlaatuinen, mutta tunnen toistavani itseäni. Ohjeita sisältävät blogikirjoitukset ovat luetuimpia, mutta kirjoittajalle tylsimpiä tuottaa. Vauhtikestävyystreeneistä kertominen luovasti on myös vaikeaa.

Kirjoittaminen. Ajattelen kirjoittamalla ja selvitän kirjoittamalla itselleni, kuka olen ja mitkä asiat ovat minulle merkityksellisiä. Ne ovat tärkeitä asioita tietää elämässä.

Milloin elämästä voi kirjoittaa? Kuka voi kirjoittaa? Missä on se hetki, kun ei ole liian kirkasotsainen laukomaan totuuksia tai toisaalta dementoitunut muistamaton vanhus? Olen yksi jääkauden Saimaan rannalle huuhtonut hiekanjyvä, mutta haluan kertoa havainnoistani, kun sieltä alhaalta maailmaa katselen.

Usein lipsahtaa juoksemisen ulkopuolelle, sillä se kutsuu minua. Juokseminen on osoittanut minulle, että ihminen voi elämänsä aikana saada aivan uusia identiteettejä. Aloitin juoksemisen 31-vuotiaana, jolloin minäni peruspalikat olivat jo pitkälti löytäneet paikkansa. Juoksijan identiteetin omaksuminen on välillä ollut kuin yrittäisi tunkea neliskulmaista palaa läpi pyöreästä aukosta. Minäkö juoksija? Sellainen minusta on tullut.

Kirjoittaminen on havainnollistanut, että se on mainio tapa laittaa elämää ja maailmaa järjestykseen. Olin se, jonka kirjoituksia luettiin koulussa luokan edessä ja joka sai parhaan mahdollisen arvosanan ylioppilaskirjoituksissa. Kaverinikin kysyivät, miten sen oikein teen. En kirjoittajaksikaan itseäni osaa identifioida, mutta siitä huolimatta teen sitä paljon. Tänne blogiin, pöytälaatikkoon, kaupunginosan ilmaisjakeluun.

Tällaista tällä kertaa sängyn pohjalta. Jatketaan juoksusta sitten kun taas pääsen juoksemaan. Toivon, että se aika on pian, eikä lukijoiden tarvitse lukea muita horinoitani.