Tutussa ympäristössä ja tuttujen asioiden äärellä on helppoa ja turvallista olla. Niissä ihminen tietää, mitä tekee, ja hänen itsevarmuutensa on suurimmillaan.
Vieraissa paikoissa tapahtuu kummia. Tein kerran ruokaostokseni Tammiston Citymarketissa Vantaalla. Olin varmaakin käynyt jossain alueen urheiluliikkeessä ja mennyt sen jälkeen ostamaan viikonlopun ruokia. Espoolaisena en muuten lähde Vantaalle ruokakappaan.
Olin kaukana kotoa. Hyllyjen välissä huomasin näyttelijä Jenni Kokanderin. Oranssitukkainen, värikkääseen talvitakkiin pukeutunut ja erottuvalla äänellä puhunut televisiosta tuttu henkilö ei piilotellut itseään.
Olemme muuten Jenni Kokanderin kanssa lähes saman ikäisiä. Samaa vuosikertaa. Toinen meistä on näyttelijä ja toinen väritön virkahenkilö Espoosta. Olin vain kuin en olisikaan.
Omassa tutussa kaupassani, jossa osaisin tehdä ostokset vaikka silmät sidottuina, olen tottunut näkemään vain THL:n nykyisen johtajan Mika Salmisen. Hän on isompi virkahenkilö kuin minä.
Kerran Salminen otti epähuomiossa ostoskärryni kalatiskin edessä. Minun oli mentävä pyytämään niitä takaisin itselleni. Melkein kiitin häntä kaikesta, mitä hän teki koronapandemian aikana. Mutta tyydyin sanomaan vain ”Kiitos!”, kun olin ensin pyydellyt anteeksi.
Olen asioinut paikallisessa Citymarketissa 20 vuotta. Ajokortti minulla on ollut 26 vuotta. Olen ajanut autoa paljon. Navigaattorin avulla uskallan ajaa lähes minne vain.
Alkuvuonna lähestyin Helsinkiä väärältä puolelta. Espoolaisena osaan valita Länsiväylän päässä oikean kaistan sen mukaan, mihin päin kaupunkia haluan päätyä. Mannerheimintietä uskallan päristellä myös eteenpäin. Vain ainaiset tietyöt raivostuttavat.
Ajoin pohjoisesta päin Mäkelänkatua pitkin Vallilaan. Lähestyin tiheämmin ja korkeammin rakennettua kaupunkimaisemaa eri suunnasta, kuin yleensä, ja tunsin oloni auton ratissa epävarmaksi.
Minun oli muistutettava itseäni, että autoa ohjaa nyt ihminen, joka on saanut ajokortin vuonna 1999. Kaikki nämä muut kuskit eivät olleet edes vielä syntyneet silloin.
Ohitin vaaralliset risteykset, välttelin joutumasta bussikaistalle ja yritin pitää auton nopeuden sellaisena, etteivät lehmusten varjoissa pahaa-aavistamatonta autoilijaa vaanineet kameratolpat välähtäisi.
Kun olin jo lähes kohteessani Vallilassa, ajoin ohi risteyksestä, josta minun oli tarkoitus kääntyä. Laitoin vilkun päälle ennen seuraavaa risteystä ja käännyin siitä. Sitten tein vielä yhden käännöksen oikealle.
Näin edessäni parkkihallin ja sen auki ammottavan kidan. Ajoin sisään. Se oli väärä parkkihalli. Jätin kuitenkin autoni maanalaiseen luolaan ja kävelin loppumatkan. Pimeässä illassa muistelin, oliko näillä kulmilla ollut hiljattain jokin väkivallanteko.
Välillä irtautuminen tutusta, turvallisesta ja ennakoitavasta tekee hyvää. Siinä, missä oudossa ruokakaupassa käynti tai pääkaupungin lähestyminen väärästä kulmasta saa minut raiteiltaan, olen välillä hukassa omassa kodissanikin.
Viisihenkisestä perheestäni melkein aina joku on kotona tai ainakin tulossa tai menossa. Koronapandemia lisäsi kaikkien meidän kotona olemista. Vanhemmilla kotinurkissa pyöriminen on jäänyt etätöiden muodossa enemmän tai vähemmän päälle.
Kun olen aivan yksin kotona, olen paikan valtiatar. Samalla minusta tuntuu, että jotain puuttuu. Silloin ei kuulu ääniä, kukaan ei liiku missään ja pienin mahdollinen määrä, jota voin kahvinkeittimellä keittää, on liikaa yhdelle ihmiselle.
Samalla, kun kuljen tyhjissä huoneissa ja tunnen oloni irtonaiseksi, ymmärrän, miten tärkeää se on. On hyvä osata olla yksin. On sanottu, että synnymme yksin ja kuolemme yksin. Yksinäisyys on ihmisen perusolotila, vaikkakaan ei toivottu.
Tästäpä tuli harvinaisen pitkä johdatus aiheeseeni. Melkein hukkasin sen ja varmaan jo osan lukijoistakin.
Juoksu- tai harjoitusohjelma on tuki ja turva, joka rytmittää arkea, estää harhailua ja on parhaimmillaan laadittu niin, että kunto kohenee.
Olen oman harjoitusohjelmani toiseksi viimeisellä viikolla. Ensi viikon jälkeen 8-viikkoinen peruskunto-ohjelmani loppuu ja alkaa 16 viikon mittainen maratonille tähtäävä ohjelma. Aion juosta maratonin jälleen toukokuussa.
Alkuun ohjelman lenkit ovat tuntuneet kovin lyhyiltä: mikä on olevinaan 11 kilometrin mittainen pitkä lenkki?
Kilometrejä kuitenkin kertyy, kun harjoittelen säännöllisesti ja noudatan ohjelmaa. Tällä viikolla hiihdin 15 kilometriä ja juoksin hieman vajaa 30 kilometriä.
Harjoittelen samalla ohjelmalla kuin neljälle edelliselle maratonilleni. Miksi en siis luottaisi prosessiin?
Tavoitteellinen harjoittelu ilman ohjelmaa olisi hankalaa. Kadottaisin hallinnan tunteeni ja lopulta suuntani aivan kuten navigoidessani monikaistaisella pääväylällä. Ilman tarkkoja ohjeita on vaarana, että jänistän ja jään kotiin.
Harjoitusohjelma kertoo minulle, mitä milläkin viikolla teen. Voin turvautua siihen ja luottaa, että ohjelma tietää.
Lisäksi pidän siitä, että elämässäni on jonkin projekti meneillään. Ajoittain mietin, onko sekin jokin vika tai virhe asetuksissa, että en osaa vain olla ja ajelehtia.
Nuorempana opiskelin, tapasin puolisoni, menin töihin, kävin kahden vuoden välein hakemassa uuden vauvan Jorvin sairaalasta Espoosta.
Kolmas lapsi tuli maailmaan 20 minuutissa, minkä jälkeen kätilö sanoi, että jos neljäs vielä tulee, sairaalaan kannattaa saapua hieman aiemmin. Vauva rääkyi kylmää maailmaa, johon oli joulun alla tupsahtanut, ja minä ja mieheni yhteen ääneen ”Ei tule neljättä!”.
Kun kuopus oli toisella vuodella, aloin juosta. Juoksuun liittyviä projekteja onkin sitten riittänyt. Ja kaikenlaista muuta.
Kävin juuri lukemassa vanhan blogikirjoitukseni keväältä 2023. Silloin meillä oli meneillään talon laajentaminen ja elimme koko kevään poikkeusoloissa. Luin, miten olin käynyt koleassa tihkusateessa juoksemassa junaradan varrella 1,5 kilometrin vetoja. Huh, huh! Olisin sanonut, että ”hullu”, ellen olisi lukenut omaa tekstiäni.
Tällä viikolla juoksin vauhtitreeninä kaksi kymmenen minuutin vetoa. Kaikkinensa harjoitus kesti 50 minuuttia, mutta se sisälsi myös rauhallisempaa juoksua ja kaksi lyhyttä kävelyosuutta. Juoksin juoksumatolla kuntosalin lämmössä ja kirkkaissa valoissa.
Juoksuohjelma johdattelee hiljalleen tavoitteeseen. Lenkit pitenevät ja harjoitukset kovenevat. Keho, kunto ja mieli – kaikki mukautuvat tilanteeseen.
Lopputuloksena jaksaa juosta viisi 1,5 kilometrin mittaista vetoa tavallisena maanantaina. Sitä pitää ihan normaalina, kunnes parin vuoden päästä palaa tuohon hetkeen. Hullua!
Oma tavoitteeni on jo monena vuotena ollut maraton. Joka kerta tapahtuman alla minusta tuntuu, että en ole harjoitellut tarpeeksi. Joskus se pitää paikkansakin, mutta useimmiten kertoo vain tilanteeseen sopeutumisesta. Nousujohteisen harjoitusohjelman ansiosta kunto on noussut hiljalleen. Olen aina jaksanut juosta maratonin, kun olen sellaiselle lähtenyt.
Lyhyesti sanottua on mentävä kuuluisalle epämukavuusalueelle, että voi kehittyä. Siellä on mukavampi olla, kun on suuntaviivat, joiden mukaan toimia.
LENKILLÄ 