Olen tällä viikolla istunut tavallista enemmän toimistolla sen sijaan, että olisin tehnyt etätöitä kotoa. Työpaikan pöytäryhmien yläpuolella roikkuu katosta kylttejä, jotka kertovat, miten paljon ja mistä asioista milläkin alueella saa puhua. Ne ovat kuin Damokleen miekkoja valmiina putoamaan liian puheliaan päähän.
Olin hiljaa, kun kuulin jonkun varmana tietona sanovan, että olemme työskennelleet nykyisissä tiloissa vuodesta 2018 alkaen. Oikeasti muutimme uuteen toimistoon loppuvuonna 2019. Vain vähän ennen koronapandemiaa, jonka aikana itsekin siirryin pitkälti etätöihin.
Tiedän, miten helposti muisti pettää. Vuosiluvut sekoavat ja yksityiskohdat haihtuvat tai vaihtuvat toisiin. Joskus luen vanhoja blogimerkintöjäni hämmästyksen vallassa. Tutkin niitä kuin ulkopuolinen, vaikka ne kertovat omasta elämästäni. Olen vain unohtanut niin paljon pieniä ja usein sinänsä merkityksettömiä detaljeja.
Päiväkirjan pitäminen internetissä kannattaa. Olen kirjoittanut blogia juoksuharjoittelustani vuodesta 2017 alkaen. Sinä aikana olen kokenut nousuja ja laskuja, aloittanut uutta ja oppinut paljon.
Edellisen kerran palasin juoksutauolta vuonna 2018. Tuolloin lonkkavaivan aiheuttama tauko kesti kaksi kuukautta. Vielä seuraavan vuonna (tarkistin blogiarkistosta) pohdin pitkässä ja polveilevassa blogikirjoituksessa, miten vaikea on päästää irti rasitusvammasta.
Lue lisää:
Rasitusvamman vanki
Paluu juoksun pariin
Juoksijat ovat tunnettuja siitä, miten he viimeiseen asti kieltävät vammansa ja pysähtyvät vasta, kun eivät enää pääse omin voimin eteenpäin. Toisaalta vammaansa voi jäädä hoivaamaan, jolloin siitä tulee niin iso osa identiteettiä, ettei osaa enää päästää irti. Vamma alkaa elää omaa elämäänsä.
Olen tällä viikolla ottanut vuoden ensimmäisiä juoksuaskelia. Keskiviikkona kävin juoksua ja kävelyä yhdistävällä kuuden kilometrin lenkillä. Torstaina juoksin intervalleja juoksumatolla. Juoksin reipasta peruskestävyysvauhtia ja kävelin palautukset. Varvas kesti hyvin.
Olen pisteessä, jossa on hyvästeltävä se minä, joka on saanut siipeensä ja joka on kaivannut sääliä ja huolenpitoa. Nyt on aika haastaa itseään.
Juoksuharrastukseen kuuluu aaltoilu. Välillä se lyö rantaan voimakkaana niin, että vesipisarat pärskyvät. Sitten se taas vetäytyy kauemmaksi voimia keräten.
Paljon olisin unohtanut, ellen olisi laittanut sitä muistiin. Siksi aloin tätäkin kirjoitusta kirjoittaa, vaikka minulla ei paljon sanottavaa olekaan. Toistelen mennyttä, joka palaa taas hieman eri muodossa. Uusi aalto lyö rantaan.
Menneisyydessä tapahtuneet asiat on helpompi paikantaa, kun on jokin kiintopiste. Samoin edessä olevan ajan saa paremmin haltuunsa, kun on asettanut tavoitteita ja tehnyt konkreettisia merkintöjä kalenteriin.
Seuraava tavoitteeni on pystyä juoksemaan kymmenen kilometriä yhteen menoon. Uskon, että kunnon puolesta se ei ole ongelma, mutta jalkaa on alettava rasittaa asteittain. Liian iso kertarykäisy vie pahimmillaan kaksi askelta taaksepäin.
Juoksutapahtumat ovat olleet aina iso osa juoksuharrastustani, joten taatusti osallistun sellaiseen heti, kun uskallan. Lähipäivät ja viikot kertovat, miten paljon jouluna murtunut varvas kestää. Todennäköisesti jo aika paljon.
Oli kyse sitten juoksusta tai muusta tavoitteellisesta tekemisestä, ulkopuolelta ja varsinkin jälkeenpäin katsottuna saattaa näyttää siltä, että joku on edennyt kuin juna raiteillaan kohti unelmia. Veturi vain on tupruttanut sankkaa savuaan tai johdinlangat rätisseet sähköisiä kipinöitä.
Kun mursin varpaani ja se vain viikosta toiseen oli kipeä, tuntui, kuin ympärilläni olisi pyörinyt karuselli ja minä olisin seisonut keskellä liikkumatta mihinkään. Muilla oli hauskaa, minulla ei.
Kolme kuukautta tuntui pitkältä, kun liikkeettömät päivät seurasivat toisiaan. Jälkeenpäin aika tuntuu kuluneen nopeasti. Niin siinä aina käy. Esikoiseni täyttää pian 20 vuotta. Minne katosi vaalea ponnaripää tähtikuvioisissa legginseissään? Sinne hän katosi vuosien virtaan ja ajan humuun.
Joskus 2010-luvun alussa seurakunnan lapsikerhossa ohjaaja sanoi meille väsyneille ja tuskastuneille vanhemmille, että tulette vielä kaipaamaan aikaa, jolloin lapsenne olivat pieniä.
Paskin neuvo ikinä.
Ei se mitään herkkua ollut, kun itsellä oli hiki, jano, pissahätä ja univelka ja piti saada kolme alle kouluikäistä lasta toppavaatteisiin ja ulos. Kerhoon kuuntelemaan, miten vanhemmat ohjaajat sanoivat ”tulet vielä kaipaamaan tätä aikaa”. Saanen olla eri mieltä. Edelleen.
Kun on tarpeeksi monta kertaa mennyt jonkin mankelin läpi, ei kipeimmässä vaiheessa auta yhtään se, että joku lohduttaa, että joskus tämäkin on muisto vain. Syvään hengittäminen auttaa joskus. Synnytyksessä. Kun meinaa hermo mennä niiden synnyttämiensä ihmisten kanssa.
Mutta vielä tulee aika, että nauran tälle vuoden 2026 alulle. Vielä se on liian lähellä. Vielä välillä murtunut varvas muistuttaa itsestään. Sitten kun olen tarpeeksi kaukana, voin palata ajatuksiini tämän kirjoituksen avulla.
LENKILLÄ 