Rasitusvamman vanki

Yksi osa rasitusvammaa ja siitä toipumista on kyky päästää vammasta irti. Fyysinen toipuminen on ensisijaista, mutta myös psyykkisellä puolella ajatusmallin on muututtava. Muuten voi käydä niin, että rasitusvammasta tulee liian hyvä kaveri, jolloin siitä ei halua luopua. Viime kesänä lonkan rasitusvamma opetti minulle paljon: mitä harjoittelussa pitää tehdä toisin ja mitä osia kehostani minun on vahvistettava, että en ole jälleen samassa tilanteessa. Nyt opettelen vielä sitä, miten katsoa kirkkain mielin tulevaisuuteen.

Stop liika varominen

Kirjoitin tammikuussa postauksessa Kestä kroppa, kestä, miten jos-sana oli hiipinyt puheeseeni. Pidin kaikkea juoksuun liittyvää tulevaisuudensuunnittelua epävarmana. Jos lonkka kestää ja niin edelleen. Kävin vuoden alkajaisiksi osteopaatilla, joka sanoi taikasanat: lonkkaa on turha varoa liikaa. Olin samaa mieltä. Mitä vain voi tulla tielleni, mutta miten voin tietää, mihin kykenen, ellen anna sille tilaisuutta.

Vielä viime vuoden lopulla en ollut lainkaan varma, että voisin aloittaa maratonharjoittelun. En halunnut tehdä päätöstä puoleen tai toiseen. Katsotaan nyt kuinka tässä käy, näytti olevan mantrani. Sisäinen halu oli tähdätä kohti toista maratoniani. Jokin kuitenkin jarrutti minua. Olen jo yhden maratonin juossut. Pystyn kyllä siihen. Pelkäsin kuitenkin liikaa, että lonkan rasitusvamma uusiutuu.

Pian sen jälkeen, kun olin julkaissut oman tekstini liian varomisen lopettamisesta, silmiini osui Jani Lakasen loistava blogikirjoitus Kuntoutumisen kulmakivet. Timanttinen teksti, käykää lukemassa. Etenkin kohta, jossa hän kirjoittaa, että yksi este kuntoutumiselle on ”…vammaan tarrautuminen, mikä tarkoittaa jatkuvaa vamman ruokkimista. Lopulta uskot, että vamma on osa sinua.”

Varomisen lopettamisella tarkoitan juuri sitä, että vamma ei ole ensimmäisenä mielessä kaikessa, mitä teen. En niinkään sitä, että varon tekemästä liikkeitä, joista kipu saattaisi uudelleen aktivoitua. Kesällä osteopaatti käski minun alkaa juosta kahden minuutin pätkiä kivusta huolimatta. Mielestäni se oli hullua. Mutta vain sillä tavalla pääsin vamman yläpuolelle. En ollutkaan täysin rampa.

Miten kaikki kävi?

Nyt tulee hieman kertausta. Viime toukokuussa, kun en enää kyennyt kunnolla kävelemään, kävelin onnuin työterveyslääkärin vastaanotolle. Vaikka blogissani kehotan hoitamaan ja estämään vammoja lihaskuntoharjoittelulla ja kehonhuollolla, on ensimmäinen osoite vamman sattuessa lääkäri. On selvitettävä asiantuntijan luona, ettei kyse ole välitöntä hoitoa vaativasta sairaudesta.

Lääkärintutkimuksen jälkeen sain reseptin tulehduskipulääkkeeseen, sairauslomatodistuksen ja saatesanat: lonkkavaivat ovat pitkäaikaisia ja kestävät kauan parantua. En olisi sitä halunnut kuulla, vaikka tiesin, että näinhän se on. Nöyränä hain lääkkeet ja söin kuurin. Sairauslomalla lepäsin ja annoin jalan toipua yli akuutin vaiheen.

Seuraavaksi lähdin hakemaan apua osteopaatilta Suomen urheiluhierontakeskuksesta (sain käynnit blogiyhteistyönä). Jälleen kerran toivoin pikaparantumista. Kun osteopaatti kysyi, mitä käynniltä odotan, sanoin rehellisesti: Toivon, että naksautat minut kuntoon. En uskonut siihen itsekään. En myöskään uskonut, kun osteopaatti sanoi, että muutaman viikon päästä jo juoksisin. Hän kuitenkin loi minuun uskoa.

Helsinki10:llä juoksemani ennätyksen jälkeen meni lähes kaksi kuukautta ilman juoksua. Kesäkuun lopulla aloitin juoksua ja kävelyä yhdistävät lenkit. Syksyn myötä matkat pitenivät ja juoksin jo muutaman yli 20 kilometrin mittaisen lenkin ilman ongelmia. Nyt harjoittelen 18.5.2019 juostavalle Helsinki City Marathonille. Harjoitteluohjelman myötä juoksua on aina vain enemmän. Juoksu sujuu, mutta tunnistan itsessäni edelleen tarrautumisen vammaan. Miten mukava sen takana olisikaan lymytä.

Mielen voima

Olen monesti maininnut, miten suuri voima mielellä on juoksusuorituksessa. Olen kirjoittanut sisäisestä kriitikosta, joka muistuttaa, miten huono olet (hiljennä se paskiainen). Olen kirjoittanut, miten juoksukilpailussa saatat erehtyä ajattelemaan, että olet ainoa aloittelija konkareiden keskellä (et ole, muut vain onnistuvat vakuuttavasti näyttämään siltä, vaikka ovat yhtä epävarmoja kuin sinä). Olen kirjoittanut siitä, miten juokseminen hymy huulilla auttaa juoksemaan kovempaa (kokeilin ja se toimii!).

Itseluottamuksen puutteesta ja hampaat irvessä juoksemisesta kirjoittaessani en tiennyt, että tarvitsen mielen voimaa myös silloin, kun kohtaan vastoinkäymisen. Vammasta voi luoda itselleen vihollisen ja rakastetun. Mielitietyn, josta ei halua päästää irti.

Nyt saan kaiken kuulostamaan siltä, että rasitusvamma ja siitä toipuminen olisivat elämäni isoimpia asioita. Se ei ole niin. Olen kirjoittanut myös siitä, miten elämääni mahtuu paljon juoksua tärkeämpiä asioita. Tämä on oma juoksublogini, joten otan oikeudekseni käsitellä siinä juoksua sille kuuluvalla hartaudella.

Olen ollut ihmeissäni sen edessä, että kivuttomat kilometrit eivät ole saaneet minua uskomaan, että täysipainoinen juoksuharjoittelu on mahdollista. Mainitsemassani blogikirjoituksessa Lakanen kirjoittaa, että ”Mielen eli ajatuksen voima on kaikista suurin, uskot tai et. Usein suurin este muodostuu erilaisista uskomuksista, ennakko- ja harhaluuloistamme, jotka estävät meitä luovuttamasta, päästämästä irti ja hyväksymästä, jotta paranemisprosessi voisi päästä vauhtiin.” Voiko sitä enää paremmin ilmaista?

Eläin minussa

Jos juoksu ja siihen liittyvät asiat ovat opettaneet jotain mielenhallinnasta, ovat ne opettaneet paljon myös siitä, että loppujen lopuksi ihminen on eläin muiden joukossa. Kirjoitin Anders Hansenin Aivovoimaa-kirjasta tässä blogikirjoituksessa. Kirjan luettuani ymmärsin yhä paremmin, miksi himoitsemme makeaa ja miksi olemme niin hyviä pitkänmatkanjuoksijoita. Etenkin sen, miksi saamme juoksusta niin paljon hyvää oloa. Loistava kirja, kannattaa lukea. Tai edes kirjoittamani arvio siitä.

Jo ennen juoksuharrastukseni alkamista vuonna 2012 sain opetuksen siitä, miten kehomme on kymmenien tuhansien vuosien evoluution hieno tuote. Sain lapset vuosina 2006, 2008 ja 2010. Olin onnekas, kun raskaudet ja synnytykset olivat helppoja. Kehoni toimi. Sen lisäksi, että äiti osaa intuitiivisesti hoitaa pientä ihmistä, myös vauvoilla on eloonjäämisvietti korkealla. Vastasyntyneet eivät ole vain passiivisia pötkylöitä. Vaaleanpunaisia ruttuisia naamoja, jotka olisivat ilmettyjä Winston Churchillejä, jos niille laittaisi sikarin suuhun. Viimeinen virke on suora lainaus lapsettomalta työkaveriltani.

Vauvoista oli puhe tämän viikon perjantaina, kun kävin kiropraktikolla. Olin voittanut käynnin arvonnassa ja pitihän se käyttää. Kiropraktikko sanoi, miten vauvat toimivat niin, että ne yrittävät mahdollisimman pienellä energiankulutuksella päästä tavoitteeseensa. Esimerkkinä kiropraktikko käytti hengittämistä. Vauva hengittää pallealla, koska se kuluttaa vähemmän energiaa kuin pinnallinen rintakehän yläosahengitys.

Aikuiset (minä mukaanlukien) ovat sen sijaan laiskoja ja tekevät asiat helpoimman kautta, vaikka se veisi enemmän energiaa. Käytämme vääriä lihaksia. Kiropraktikko opasti, miten vääränlainen hengitystekniikka rasittaa kaulan alueen lihaksia ja vie enemmän energaa kuin palleahengitys. Pinnallinen hengitys aiheuttaa päänsärkyä ja pahimmassa tapauksessa ns. aivosumua. Kaikki olisi vältettässä oikealla hengitystekniikalla. Kun kiropraktikko laittoi kätensä kylkiluideni alapuolelle ja käski hengittämään niin, että hänen kätensä liikkuvat, en ensin osannut.

Oma rasitusvammani johtui osin siitä, että pienet lonkankoukistajan- ja lantion alueen muut lihakset joutuivat kompensoimaan isoja pakaralihaksia, joista puuttui voima. Ei ihan reilua. Jossain vaiheessa kehoni sanoi stopin. Se huusi: ”Ala tehdä lantionnostoja ja kyykkyjä ja hanki voimaa takalistoon!” Olen kevään ja kesän jälkeen tehnyt myös tunnollisemmin core-treeniä, jotta koko lantioni pysyisi juostessa ja muutenkin pystyssä ollessani oikeassa asennossa.

Olen oppinut valtavasti itsestäni ja ihmiskehosta vamman ansiosta. Olen oppinut myös oikenlaisesta harjoittelusta. Opin koko ajan lisää. On avartavaa kuunnella eri alojen edustajia ja heidän painotuksiaan. Totuus on jossain siellä välimaastossa. Itse asustelen kehossani ja tunnen sen parhaiten.

Do what you love!

Kiropraktikko, jolla kävin, puhui vain englantia. Kun olin ensin kieli solmussa selostanut juoksuharrastustani ja kohtaamiani ongelmia, kerroin hänelle osteopaatin viisaat sanat. Ne, joiden mukaan en saisi liikaa varoa lonkkaa ja pelätä sen pettävän uudestaan. Kiropraktikko vastasi välittömästi: ”Of course. Do what you love!”

Voin jälleen palata jo muutamaan kertaan lainaamaani Jani Lakasen loistavaan blogikirjoitukseen. Hän toteaan, että ”…väitän, että äärimmäisen harvoin vamma estää toteuttamasta juoksijana tai suunnistajana nauttimisen elämäntapaa tai kilpailemista, mikäli niin todella haluat.”

Sitähän minä haluan: jatkaa juoksuharrastusta ja tehdä sitä, mistä pidän. Olkoonkin, että syy juoksun ihanuuteen juontaa savannille ja henkiinjäämisviettiin. Jos esi-isä tykkäsi juosta pitkiä matkoja ja saada saaliin kiinni, hän moninkertaisti eloonjäämismahdollisuutensa. Kymmenien tuhansien vuosien jälkeen aivomme edelleen palkitsevat meitä hyvänolonhormoneilla juoksun aikana ja sen jälkeen.

Asioiden turha pohtiminen ja vatvominen on myöhäisempien aikojen keksintö. Onneksi emme enää elä savannilla kädestä suuhun vaan yltäkylläisessä maailmassa, jossa on vara valita, syökö leipänsä gluteenilla vai ilman. Metsästäjä-keräilijät eivät edes joutuneet sen valinnan eteen, kun eivät käyttäneet viljaa. Olivat jotain paleo-tyyppejä.

Vastoinkäymisistä oppii enemmän kuin arvaakaan. Sitä on tietenkin vaikea pahimmassa vaiheessa uskoa, jolloin ainoa halu on päästä mahdollisimman pian pois tilanteesta. Fyysinen toipuminen kestää, mutta sille on myös annettava mahdollisuus. Vammasta on vaikea päästä eroon, jos antaa sen tulla osaksi itsään, eikä lopulta osaa enää elää ilman sitä. On uskottava, että kaikki menee parhain päin. Jos elämä heittää märän rätin päin naamaa, niin sitten käy niin. Yhtä suuri mahdollisuus on kuitenkin, että kaikki menee hyvin. Silloin turha murehtiminen on ollut – turhaa.

Follow my blog with Bloglovin