Helsingin Munkkiniemessä kulkee kilometrin mittainen pätkä kevyenliikenteenväylää Munkinpuistoksi nimetyn alueen läpi. Tie on suora ja tasainen eikä siinä oikeastaan ole risteävää liikennettä.
Lauantai-iltana pyöräilin Munkinpuiston läpi. Olin lähtenyt kotoani Espoosta noin tuntia aikaisemmin ja polkenut Lauttasaaren ja Hietaniemen kautta Munkkiniemeen. Olin jo palaamassa kotiin päin.
Vielä lenkin alkupuolella oli ollut helle. Ukkonen nousi yllättäen. En joutunut keskelle räiskettä enkä edes kastunut pahasti, mutta kaunis kesäpäivä oli muuttunut tummaksi ja hyvin tuuliseksi.
Ajoin kohti länttä, ja puhuri työnsi minua selkäpuolelta. Kunhan vain ei tule suihkuvirtaus, mietin. Jykevä tukkipuu on yksi ohut tulitikku syöksyvirtauksen kohdatessaan. Seurasin, miten tuuli heilutteli koivun oksia kuin jättimäistä saunavihtaa.
Myötätuulessa vauhtini oli yli 30 km/h. Munkinpuiston suoran alussa näin 3-4 juoksijan ryhmän. Osa heistä juoksi pyöräilijöiden kaistalla. Kuulin, miten joku heistä sanoi muille, että menkää oikealle kaistalle.
Vaikka saavuin kuin myrskyn merkki, olin juoksija valeasussa. Siihen kuuluivat klossikengät, vaippahousut ja vetoketjulla edestä suljettava pyöräilypaita. En minä kenenkään päälle ajaisi.
Vauhdin huuma olisi ollut päihdyttävä, ellei siihen olisi sekoittunut ripausta pelkoa. Minua vei eteenpäin luonnonvoima: katoamaton energia, joka rikkoo meren vaahtopäiksi, paiskaa repeytyneen kattopellin katuun ja irrottaa lehtipuun, joka nivelrikkoisin koukkusormin yrittää tarrautua kiinni maahan, jossa on kasvanut.
Minua kuljetti myös voima, joka siirtyi reisilihaksistani kampien pyöriväksi liikkeeksi ja renkaiden litinäksi vasten kesäsateen kastelemaa asfalttia. Vauhtini ei ollut kovempi kuin se, jolla huippufutari MM-kisoissa ampaisee polyuretaanipallon perään. Oman elämänsä urheilijalle myrskytuulen siivittämä meno oli reipasta.
Lauantain pyörälenkki oli yksi kolmesta viime viikon harjoituksestani. Pyöräilin kaksi kertaa noin 30 kilometrin lenkin ja juoksin tunnin verran juoksumatolla. Kaksi harjoitusta jäi viime viikolla tekemättä, mutta kesälomalla on välillä vaikea pitää rutiineista kiinni.
Harjoitusohjelmani kesän ajalle on laatinut urheilukelloni sovellus. Halusin ohjelmaan juoksun lisäksi pyöräilyä ja uintia, sillä ehdin tottua kolmen eri liikuntalajin yhdistelmään loppukevään ja alkukesän triathlonkurssin aikana.
Tätä kirjoittaessa menossa on jo ohjelman viikko 5/10. Kesän ajalle minulla ei ole muuta tavoitetta kuin pysyä kunnossa. Valmiin ohjelman ansiosta minun ei tarvitse miettiä, millaisen harjoituksen minäkin päivänä tekisin, kun voin katsoa sen puhelimeltani.
”Pidä harjoitus mahdollisimman tasaisena ja rennon oloisena”, opasti sovellus ennen lauantain pyörälenkkiä. Ukkosrintama ja sade huuhtoivat osan rentoudesta. Märät kädensijat muuttuivat liukkaiksi ja niitä oli puristettava yhä voimakkaammin. Pyöräilykenkäni kastuivat, kun ajoin alikulkuun, jonka pohjalla oli kymmenen senttiä vettä.
Kaikesta huolimatta yksi liikuntaharrastukseni viehätys piilee siinä, että saan olla keskellä luontoa. Se on jopa olennainen osa koko juttua. Ympäröivä luonto tarjoaa vuodenaikojen ja säätilojen mukaan vaihtuvat puitteet. Lavastus on joka näytöksessä erilainen.
Vaikka tykkään olla luonnonvoimien riepoteltavana, pidän harjoitteluohjelman tuomasta säntillisyydestä. Aina ei huvittaisi lähteä liikkumaan, mutta koskaan ei jälkeenpäin kaduta.
Ihmiselle on luontaista, että se haluaa säästää energiaa, sillä olemme pohjimmiltamme laiskoja apinoita. Toisaalta evoluutio on kehittänyt palkitsemisjärjestelmän, joka ryöpsäyttää elimistöön endorfiinia kuormittavan liikuntasuorituksen jälkeen.
Olen juossut kymmenen maratonia ja synnyttänyt kolme lasta. On puppua väittää, että synnytys vastaa maratonia. Synnytys on monin verroin rankempaa. Se sattuu enemmän ja toipuminen kestää pidempään.
Näen silti lasten saamisessa ja juoksemisessa (ja liikunnassa yli päätään) paljon samaa. Molemmat ovat vieneet minut lähemmäksi ihmisenä olemisen alkulähteitä.
Kolmas synnytykseni oli maratonin sijaan sprintti, kun lapsellani oli kova kiire maailmaan. Muistan, kun synnytyssalissa hädissäni tiedustelin kätilöltä, mitä minun pitää tehdä. Lapsi ei kysellyt lupaa tulemiselleen, eikä minunkaan olisi tarvinnut vaivata henkilökuntaa hassuilla kysymyksilläni, kunhan antaa kehoni tehdä, mitä se osaa.
Vastasyntyneellä on alkukantaisia refleksejä, joiden turvin se selviää. Vauva osaa muun muassa itse ryömiä rinnalle, vaikka se muuten synnyttyään on vanhempiensa hoivan varassa.
Myös tuore äiti voi tuntea olonsa avuttomaksi, mutta äitiyttä ei tarvitse mistään opetella. Hormonit pitävät huolen, että äiti pitää huolta vauvastaan. Tutkimusten mukaan isyys muuttaa myös miesten aivotoimintaa .
Nämä ovat omia kokemuksiani. Antanette anteeksi sen, että sotken liikunnan harrastamiseen näennäisesti siihen kuulumattomia asioita. Maahan tarraavia juurakoita ja äitinsä syliin käpertyviä pienokaisia.
En kykene irrottamaan juoksulenkkiä erilliseksi osaksi muusta ihmiselämästä. Muhkeiden lenkkarien solmiminen jalkaan, juomapullojen täyttäminen kirkkaan värisellä urheilujuomalla ja kaiken tämän kehystäminen 4:5-ruutuun Instagramissa ei poista sitä tosiasiaa, että siinä on edelleen ihminen vietteineen, vaistoineen ja alkukantaisine pelkoineen.
Jokin sitä ihmistä vie eteenpäin. Sisäinen tai ulkoinen luonnonvoima. Halu pitää kiinni tai päästää irti. Ja onko sillä sitten niin väliä, miksi liikkuu? Ehkä sekin on vain taas yksi hassu kysymys.
LENKILLÄ 