What I Talk About When I Talk About Running (Penguin Books 2008, 180 sivua) on japanilaisen kirjailijan Haruki Murakamin omaelämäkerrallinen teos hänen juoksuharrastuksestaan. Kirja on kirjoitettu vuosien 2005-2006 aikana ja kertoo löyhästi Murakamin valmistautumisesta New Yorkin maratonille marraskuussa 2006. Yhdysvaltojen lisäksi tapahtumat sijoittuvat luonnollisesti myös Japaniin sekä osin Eurooppaan. Kyseessä ei ole päiväkirja, vaan teksti on vapaata ajatuksenjuoksua. Koska Murakami on kirjailija ja kirjoittanut monia menestysromaaneja, myös kirjoittaminen on vahvasti läsnä.
Murakami alkoi juosta 33-vuotiaana vuonna 1982. Edeltävänä vuonna Murakami oli myynyt jazzklubinsa Tokiossa ja ryhtynyt täysipäiväiseksi kirjailijaksi. Ammatinvaihtoon häntä innosti kahden ensimmäisen romaanin saama suosio. Jazzklubin pyörittäjänä Murakami oli nukkunut vähän ja polttanut jopa 60 savuketta päivässä. Uuden ammatin myötä elämänrytmi muuttui.
Murakami huomasi, että kirjailijana hän ei ollut enää fyysisesti yhtä aktiivinen kuin ennen. Jazzklubilla hän oli sekoittanut asiakkaille cocktaileja, kokannut ja siivonnut. Painoa alkoi kerääntyä vyötärölle. Jazzklubin myymisen jälkeen he olivat vaimonsa kanssa muuttaneet pois kaupungista seudulle, jossa oli juoksuun soveltuvia teitä ja urheilukenttä. Murakami alkoi juosta. Se oli sopivan yksinkertaista hänen fysiikalleen ja mielenlaadulleen.
”One day, out of the blue, I wanted to write a novel. And one day, out of the blue, I started to run – simply because I wanted to.”
Juoksijana Murakami kuvautuu säntillisenä ja jopa jääräpäisenä. Hän pyrkii juoksemaan joka päivä noin kuusi mailia (9,65 kilometriä). Jos hän jonain päivänä juoksee enemmän, toisena päivänä hän voi juosta lyhyemmän matkan tai pitää lepopäivän. Maraton vuodessa on ollut hänen mantransa juoksuharrastuksen alkuajoista lähtien. Ennen maratonia hän muokkaa juoksuohjelmaansa siten, että määrällisesti juoksua on vähemmän, mutta harjoitukset ovat laadukkaampia. Hän ei myöskään unohda tärkeää keventelyjaksoa.
Murakami juoksi noin 3:30 tunnin maratonaikoja, kunnes ikä alkoi painaa. Hän kertoo, että juoksijana parhaimmat vuodet ajoittuivat aikaan, jolloin hän oli lähempänä 50 vuotta. Vuonna 1996 hän juoksi pisimmän matkansa: 62 mailin eli lähes sadan kilometrin mittaisen ultramaratonin Hokkaidon saarella. Myöhemmin hän on kokeillut myös triathlonia.
Se, miten Murakami kuvailee itseään juoksijana, muistuttaa sanontaa diesel-koneista. Juoksija, jolla on diesel-kone, on hidas lämpenemään, mutta sitten kun juoksija pääsee vauhtiin, voisi samaa tahtia jatkaa loputtomiin. Murakami myöntää, että hänelle eivät sovi nopeat ja lyhyet matkat. Kisa olisi jo ohitse, kun hän vasta pääsisi vauhtiin. Vaikka Murakami juoksee lähes päivittäin, hän ei kirjaa kirjoittaessaan ollut ehtinyt kärsiä kuin kerran pienestä polvikivusta.
”With my mind elsewhere I’m able to run for a long while, keeping up a natural speed that doesn’t tire me out.”
Vaikka kirjan perusteella Murakamista muodostuu kuva järjestelmällisenä ja rutinoituneena juoksun harrastajana, hän toteaa moneen kertaan kilpailevansa vain itseään vastaan. Hänestä ei löydy kilpailuhenkisyyttä, eikä se ole asia, joka ajaa häntä eteenpäin. Juokseminen auttaa pysymään kunnossa ja muovaa vartaloa urheilullisemmaksi, jotka molemmat Murakami ottaa ilolla vastaan, mutta eivät ole tärkeimpiä asioita.
”In long-distance running the only opponent you have to beat is yourself, the way you used to be.”
Murakami viihtyy yksikseen. Juostessaan hän on tyhjiössä – omassa maailmassaan – ja nauttii olostaan. Ajatuksia tulee ja menee kuin pilviä taivaalla. Lenkillä hän voi myös harjoitella mielessään tulevaa puhetta tai kuunnella musiikkia.
Juoksulenkeillään Murakami tekee tarkkoja huomioita luonnosta, muista ihmisistä ja eläimistä. Hän maalaa lukijan silmien eteen syksyisen Japaninmeren, Harvardin opiskelijat juoksemassa Charles Riverin rantaa pitkin, kodittoman miehen, joka laulaa kovaan ääneen kansallishymniä ja työntää ostoskärryjä sekä oravat, joiden kasvoille muodostuu syksyn saapuessa erilainen ilme. Kenelle muulle kuin kirjailijalle tulisi mieleen kuvailla oravan ilmettä, kun ne kokoavat talvivarastojaan?
”Long-distance running suits my personality, though, and of all the habits I’ve acquired over my lifetime I’d have to say this one has been the most helpful, the most meaningful. Running without a break for more than two decades has also made me stronger, both physically and emotionally.”
Kirjailija-Murakami näkee pitkänmatkanjuoksussa ja romaanien kirjoittamisessa paljon samaa. Hänen järjestelmällisyytensä tulee esiin molemmissa, sillä hän pyrkii sekä juoksemaan että kirjoittamaan joka päivä. Hän keskittyy yhteen asiaan kerrallaan, mutta pitää samalla tulevaisuuden kirkkaana mielessään. Tärkeintä on oma sisäinen motivaatio. Tavoitteena ole kilpailla muiden kanssa. Toisaalta maratonjuoksu ei sovi kaikille samoin kuin romaanin kirjoittaminen ei onnistu kaikilta. Molemmat vaativat kärsivällisyyttä ja päivittäistä toistoa, jotta niissä onnistuu.
”Patience is a must in this process, but I guarantee the result will come.”
Sekä juoksuun että kirjojen kirjoittamiseen liittyy Murakamin mukaan epäilyä oman tekemisen suhteen. Miten paljon itseään voi pakottaa, miten paljon tulee levätä, miten pitkälle voi luottaa omiin taitoihin ja milloin on aiheellista epäillä taitojensa riittävyyttä? Lisäksi hän toteaa, että aivan kuten kaksi juoksijaa tarkkailee toistensa juoksutyyliä ja hengitystä, tarkkailee kirjailija toisen kirjailijan tyyliä ja sanavalintoja.
What I Talk About When I Talk About Running ei ensisijassa ole ohjekirja juoksijalle (tai kirjan kirjoittamisesta haaveilevalle). Murakami kertoo omakohtaisesti juoksuun liittyvistä kokemuksistaan ja jakaa joitain hyväksi havaitsemiaan neuvoja. Hänen mukaansa juoksukengissä yksinkertaisuus on valttia, jatkuvuus harjoittelussa tärkeää ja ennen maratonia pitää malttaa keventää harjoittelua. Ilman keventelyä voi tehdä harmia itselleen.
”Even if the skill level varies, there are things that only runners understand and share.”
Kerta toisensa jälkeen minut yllättää se, miten yksilölliset kokemukset voivat samaan aikaan olla yleismaailmallisia. Kirjaa lukiessani nyökyttelin päätäni moneen kertaan. Kyllä, jossain kohtaa maratonia kaikki alkaa ärsyttää. Kyllä, mantran hokeminen auttaa jaksamaan maratonilla. Kyllä, olen myös kokenut kisan jälkeisen alakulon ja innottomuuden. Kirjan alkusanoissa Murakami toteaa, että halusi kirjoittaa, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia juoksu hänessä herättää. Samalla hän on tullut kuvanneeksi hyvin monen muun juoksijan ajatukset ja tuntemukset ympäri maailmaa.
Olen lukenut kirjan kerran aikaisemmin vuonna 2014. Tuolloin luin kirjan suomenkielisenä. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta oli yksi ensimmäisiä juoksukirjoja, joita luin. Tajusin jo tuolloin, että pitelin käsissäni merkittävää teosta. Murakamin kirjaan viitataan lähes jokaisessa viime vuosina julkaistussa juoksuaiheisessa kirjassa. Jo se vihjaa, millainen kirja on kyseessä.
Mielenhäiriössä myin suomenkielisen kirjan eteenpäin, mutta Mistä puhun kun puhun juoksemisesta asetti tason kaikille sen jälkeen lukemilleni juoksukirjoille. Haruki Murakamin asettama taso on korkealla. Hän on onnistunut kuvailemaan erinomaisesti juoksijan sielunmaisemaa ja sitä, miltä tuntuu laittaa itsensä juoksutapahtumissa äärirajoille. Kirja on ylistys juoksemisen henkiselle ulottuvuudelle. Kun on päivittäin aktiivinen, on herkempi kuuntelemaan omia todellisia tarpeitaan.
”Most runners run not because they want to live longer, but because they want to live life to the fullest.”
Kirja kesti mainiosti toisen lukukerran. Myönnän kuitenkin, että tällä kertaa kirjan hohto hieman himmeni. Murakamin kirja on hajanainen kokonaisuus ja aika on ehtinyt ajaa joissain kohdin sen ohitse. Hajanainen rakenne ei haitannut sisältöä, joka on enimmäkseen juuri sitä tasoa, mitä maailmankuululta kirjailijalta voi odottaa. Havainnot ihmiselämästä ovat veitsenteräviä. Kirjan loppupuolen harha-askeleen triathlonin puolelle olisin pitänyt lyhyempänä.
2000-luvun alkupuolella musiikkia kuunneltiin iPodeilla eli MP3-soittimilla. Mainitaanpa kirjan sivuilla myös Walkman. Syyskuussa 2005, jolloin Murakami oli asettunut Havaijille, Runner’s Worldin valokuvaaja lensi saarelle valokuvaamaan häntä. Murakami arveli, että moni lehden lukija tunnistaisi hänet vuotta myöhemmin New Yorkin maratonilla. Nykypäivänä juoksijat tulevat tutuiksi sosiaalisen median välityksellä. Mikään lehti ei enää tänä päivänä suosi pitkiä lentomatkoja – ei kustannussyistä eikä myöskään niiden ilmastovaikutuksen takia. Kuvat lehtijuttuun otettaisiin nykyään ehkä kyseisen henkilön Instagram-tililtä.
Sen jälkeen, kun luin kirjan ensimmäisen kerran vuonna 2014, minulle on valjennut, millainen juoksumaa Japani on. En ollut ajatellut Japania juoksumaana, ennen kuin Adharanand Finnin kirja The Way of the Runner avasi silmäni. Haruki Murakami on omassa juoksufilosofiassaan onnistunut yhdistämään japanilaiseen kulttuuriin liittyvän kurinalaisuuden sekä ihanteen terveestä sielusta terveessä kehossa. Lenkin tai juoksutapahtuman jälkeinen hyvä olo kantaa aina seuraavaan lenkkiin ja juoksutapahtumaan asti.
Huumoria ja toiveikkuutta kirjasta ei myöskään puutu. Murakami muistuttaa, että aloitti juoksemisen 33-vuotiaana eli sen ikäisenä, kun Jeesus jo kuoli. Hänen parhaimmat juoksuvuotensa sijoittuivat neljännen vuosikymmenen loppupuolelle. Aloitin itse juoksuharrastukseni kolmekymppisenä ja nyt neljäkymppisenä uskon, että voin vielä parantaa tuloksiani. Lisäksi toivon samoin kuin Murakami kirjansa loppupuolella: kunpa minä ja juoksu saisimme vanheta yhdessä.
LENKILLÄ 