Elämänmittainen matka
Elämä on matka. Se kätkee sisäänsä monta pienempää matkaa. Kouluputken päästä putoilee sähköasentajia ja maistereita. Kun lapsi tupsahtaa maailmaan, syntyvät myös vanhemmat. Päivä päivältä otteissaan varmemmat. Elämän merkityksellisimmät vuodet sijoittuvat lapsuuteen ja nuoruuteen. Niitä eivät haalista tai korjaa mitkään seuraavat vuosikymmenet.
On elämänmittaisia matkoja, turhia ja paskareissuja ja loppumattomilta tuntuvia taipaleita. Joidenkin matkojen määränpää on tärkeämpi kuin matka itsessään. Kun ajan autolla kauppaan, saatan havahtua vasta, kun parkkeeraan menopelini ruutuun. En muista matkasta mitään. Toivon, että en ajanut monta kertaa päin punaisia.
Onko matka tärkeämpi kuin päämäärä? Tällaista tiedusteli fiktiivinen hahmo Todd Keane Richard Powersin kirjassa Alkumeri (Gummerus Kustannus Oy 2026). Kirja on ollut kesälomalukemisenani. Keane palkkasi firmaansa työntekijöitä, joille kaikille esitti saman kysymyksen: kumpi on tärkeämpi, matka vai päämäärä. ”Minulle kelpasi kumpi tahansa vastaus”, Keanen hahmo pohti. ”Halusin vain nähdä, millaisella tarmolla hakija siihen paneutui.” (s. 299)
46-vuotias minäni on valmis sanomaan, että matka on tärkeämpi. Laskennallisesti maallinen vaellukseni on puolivälissä, ja mikä olisikaan parempaa, kuin olla vielä matkalla? Kun matka joskus päättyy, on sitä parempi, mitä enemmän sen aikana on tapahtunut. Jos pääsisin hyppäämään kirjaan ja vastaamaan Todd Keanen kysymykseen, antaisin pitkän ja polveilevan vastauksen.
Matka siirtymäriittinä
Matkalla ihminen muuttuu. Kun matkustan 300 kilometriä lapsuudenkotiini ja pääsen perille, minun on hetken aikaa mietittävä, missä ja kuka olen. Olenko se, joka lähti 30 vuotta sitten vai se, joka on rakentanut elämänsä muualle. Olen molempia. Matkanteko on hyvä hetki miettiä, minne on matkalla ja mistä on tulossa.
Kun pohjoisen ihminen lennähtää muutamassa tunnissa eteläisemmille leveysasteille, hän polttaa ihonsa, sukeltaa itselleen korvatulehduksen, ottaa harkitsemattoman tatuoinnin, saa ripulin ja seksitaudin. Järki seuraa perästä, koska siirtyminen on ollut nopea.
Matkustin kesälomallani Italiaan Pisaan. Kolmen tunnin mittaiseksi suunniteltu lento venyi 12 tunnin matkustamiseksi. Kerroin matkasta taannoisessa blogikirjoituksessani. Siitä huolimatta lomatunnelmaan vaihtaminen kesti jonkin aikaa. Se ei käynyt silmänräpäyksessä.
Illalla astelin paljain varpain vuokravillan terassille. Jalkoja lämmitti karheaan pihakivetykseen tallentunut päivän kuumuus. Vaikka olin matkustanut pitkään, mieleni oli vielä siellä, missä on koivu ja tähti. Katselin tummaa iltaa. Suljin silmäni ja avasin ne uudestaan. Venus kimalteli taivaankannen timanttina palmunlehtien lomassa. Tuijotin pää kenossa Otavaa, joka oli oudossa asennossa.
Juoksu on maailma pienoiskoossa
Juoksu on kulkenut matkassani 14 vuoden ajan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen juossut kymmenen maratonia. En ole joutunut keskeyttämään yhtäkään maratonia, vaan päässyt joka kerta maaliin.
Kerran minun on pitänyt keskeyttää harjoittelu kohti maratonia. Se tapahtui viime talvena, kun valmistauduin maaliskuun kevätmaratonille. Mursin varpaani, enkä toiveistani huolimatta pystynyt enää ajoissa palaamaan harjoitteluohjelman pariin.
Maratonille ei voi mennä kylmiltään. Harjoittelu on useamman kuukauden mittainen projekti. Kärsimättömälle nykyihmiselle pitkä aikajänne voi tuntua turhauttavalta. Maali on niin kaukana, ettei sitä näe. On kuljettava kohti näkymätöntä.
Matkanteko on tylsää, ja se tekee siitä tärkeää. Matkan aikana sekä mieli että keho jalostuvat. On kestettävä puuduttavat pitkät lenkit ja epämukavat vauhtikestävyysharjoitukset. On luotettava prosessiin.
Kun (maraton)matkaa tekee ensimmäistä kertaa, voi olla vaikea uskoa, että pienet teot vievät kohti suurta päämäärää. Ei tarvita ylipitkiä harjoituslenkkejä tai hermoromahduksia, jos flunssa kaataa viikoksi petiin. Johdonmukainen tekeminen ja iso kuva ratkaisevat.
On osattava nauttia matkasta, sillä joskus tavoitteen saavuttamisen jälkeen voi iskeä tyhjyys. Kun iso hetki on ohi, huuma haihtunut ja tullut aika palata arkeen, tarvitaan jotain muuta, joka kannattelee.
Hetkessä on vaikea elää
Minne minulla on kiire? Sitä huomaan kysyväni itseltäni usein. Joskus on ihan oikeasti kiire. Töihin, ryhmäliikuntatunnille, tapaamaan ystävää. Ajoittain kiireen tunne valtaa kesken arkisten asioiden. Silloin minun on ajateltava, että käsillä oleva työ kestää sen aikaa kun kestää. Kiirehdin tai en, asian valmiiksi saaminen kestää suunnilleen saman ajan.
Kiire on usein tunne pään sisällä. Ihailen afrikkalaista aikakäsitystä. Ainakin silloin, kun en ole se, joka joutuu odottamaan. Jonkin tapahtuman ajankohta on silloin kun se on. Tapahtuma määrittää ajankohdan eikä ajankohta tapahtuman. Ei toimi kaikkeen eikä kaikkialla, mutta jos oikeasti ei ole kiire, voi asioiden antaa tapahtua silloin, kun ne tapahtuvat.
Hetkessä eläminen vaatii pysähtymistä. Se on sitä, että malttaa keskittyä siihen, miltä kuulostaa tuulen suhina oksistossa, miltä tuntuu käden kosketus, millaista on, kun merivesi piirtää keholle ääriviivat. Kun laskeudun avantoon, en voi miettiä niitä kertoja, kun jähmetyin tai kiljuin. On tyhjennettävä mieli tulevista ja menneistä ja tuntea kylmä vesi ihollaan sellaisena, kuin se sillä kerralla tuntuu.
Pitkiä matkoja juostessa on keskityttävä kilometriin, jolla on. Myönnän, että usein lasken jäljellä olevia kilometrejä ja suhteutan matkaa johonkin tuttuun lenkkireittiini. Kolme ja puoli kilometriä on matka, joka on tienristeyksen maitolaiturilta lapsuudenkotiini. Maitolaituria ei tosin ole vuosiin enää ollut. Risteyksestä toiseen suuntaan lähtevän tien varressa joku näki joskus karhun.
Karhujen ja juoksemattomien kilometrien ajatteleminen saa pahimmillaan aikaan vain paniikin. Ne on painettava pois mielestä ja keskityttävä siihen, missä juuri silloin on. Parhaimmillaan unohtaa olinpaikkansa. Se käy helposti kauppamatkalla, jonka aikana aivot kytkeytyvät autopilotille. Joskus koen niin sanottua dissosiaatiota myös juostessa. Oikeastaan aika useinkin. Kilometri jos toinenkin saattaa kulua niin ajatuksiini vaipuneena, että unohdan, missä olen ja mitä teen.
Annan enemmän painoa pienille asioille matkan varrella kuin yhdelle isolle päämäärälle. Ihminen tottuu äkkiä uuteen tilanteeseen. Adaptoituu. Kun yksi iso päämäärä on saavutettu, sen vaikutus laimenee nopeasti. On tavoiteltava uutta, isompaa, vaikuttavampaa. Se toki ajaa ihmisiä aina vain mahtavampiin saavutuksiin, mutta myös uuvuttaa, jos ei malta välillä vilkuilla sivuilleen. Päämäärä on yksi hetki ja matka miljoona muuta.
LENKILLÄ 