Joskus sitä miettii, että mitä järkeä? Mitä järkeä on juosta mäen päälle vain palatakseen takaisin alas ja juostakseen uudelleen huipulle? Mitä järkeä on juosta kuntosalilla paikallaan juoksumaton päällä? Vierittää traktorin rengasta ja heiluttaa voimaköysiä?
Tiistai-iltana hypin sammakkohyppyjä Paloheinässä hiekkakentällä ja yritin olla osumatta käsilläni rusakon papanoihin. Tämä on rusakoiden ja muiden nelijalkaisten hommaa. Tai sitten juuri minun hommaani, sillä kramppaavat vatsalihakset olivat merkki siitä, että tekee hyvää haastaa itseään yllättävilläkin tavoilla.
Mutta eikö voisi heitellä polttopuita liiteriin, kantaa vettä kaivosta tai raivata peltoa? Ei. Talo lämpenee sähköllä, vesi tulee hanasta ja leipä kaupasta. Työtehtäväni hoituvat enimmäkseen tietokoneella, jonka ääressä työpäivät kuluvat. Lapset välillä ihmettelevät ääneen, jos minä tai mieheni teemme kotona etätöitä. Tuotako se työnteko on? Tietokoneen naputtelua? No kyllä, ja sen vastapainoksi on päästävä lenkille. Kuntosalille. Leikkimään sammakkoa muiden muuten ihan täysijärkisten ihmisten kanssa.
Tiistai-iltana osallistuin Juoksuflow’n yhteistreeneihin Helsingin Paloheinässä. Paikalla oli reilu kymmenen treenaajaa, eli oikein mukavan kokoinen porukka. Ohjaajana hääri Hilla Stenlund, joka johdatti letkan ensin reilun kymmenen minuutin lämmittelylenkille hiekkapoluille. Sen jälkeen oli lyhyiden venyttelyjen ja koordinaatioliikkeiden vuoro kentällä. Siellä niitä sammakkohyppyjäkin hypeltiin, jotta saimme lonkkia avattua.
Treenien kesto oli yksi tunti. Samalla kun hölkkäsimme hiekkakentältä mäen juurelle, teimme vielä viimeiset käsien heilutukset vauhdissa. Ei ollut aikaa tuhlattavaksi, ja se sopi itsellenikin. Olin vienyt kaksi nuorinta lastani isovanhemmille hoitoon treenien ajaksi. Vanhin lapsista oli omissa harrastuksissaan. Isovanhemmilla oli hoidossa myös lemmikkikani, jota lapseni jäivät mielellään paijaamaan. Kani siellä, rusakko täällä. Vai oliko se sammakko?
Mäki oli tarkoitus juosta viisi kertaa ylös. Palauttelu tapahtuisi kävellessä mäkeä alas. Ylhäällä hengästytti ja syke nousi yli 170:n. Mäen alas käveltyäni syke oli jo laskenut 115:en. En ole koskaan mittauttanut maksimisykettäni, mutta kaavan 220 miinus ikä mukaan se on 183. Olen siis 37-vuotias, jos aloit jo sitä laskea. Nousu oli joka kerta rankka, mutta ryhmän imussa mäen päälle kipuaminen sujui hippusen verran kevyemmin. Tuli myös tehtyä kaikki viisi toistoa. Ylhäältä mäen päältä oli hienot näkymät.
Yritin mäkeä noustessani pitää mielessäni mäkijuoksusta aikaisemmin saamani ohjeet: käsien käyttö, tarpeeksi korkealle nouseva polvi ja päkiävoittoinen askel. Käsistä saa voimaa ja rytmiä juoksuun, kunhan muistaa liikuttaa niitä sivuillaan 90 asteen kulmassa. Kädet täytyy kuitenkin yrittää pitää lähellä vartaloa. Tästä olen itse saanut palautetta, että kädet lähtevät helposti ”leijumaan” sivuille. Kun askel on tarpeeksi ilmava, on viistolla alustalla helpompi ponnistaa eteen- ja ylöspäin. Päkiävoittoinen askellus tekee noususta myöskin helpompaa.
Olen pitkien rauhallisten lenkkien ystävä, mutta myös tehotreenejä pitäisi muistaa mahduttaa treeniohjelmaan. Niistä saa voimaa ja nopeutta juoksuun ja maitohapon sietäminen kasvaa. Treenin vaikutukset tunsin seuraavana päivänä etureisissä.
Hilla Stenlund kertoi, että nämä olivat toistaiseksi viimeiset Juoksuflow’n yhteistreenit. Jatkoa on joskus myöhemmin luvassa. Nyt minun sitten tosissani pitäisi päättää, mille pohjalle alan rakentaa tulevan syksyn ja talven harjoittelua. Mutta sitä ennen aion käydä lenkkeilemässä mm. Lontoossa. Pysykää kuulolla! 🙂
LENKILLÄ 