Kirja-arvostelu

Mark Rowlands: Running with the Pack

Juoksu, filosofia, koirat ja 48-vuotiaan miehen keski-iän kriisi. Näiden teemojen ympärille rakentuu Mark Rowlandsin kirja Running with a Pack. Pack viittaa Rowlandsin kolmeen koiraan, jotka olivat pitkään hänen syynsä juosta. Koirat tarvitsivat liikuntaa ja paljon. Yksi koirasusi, yksi saksanpaimenkoiran ja malamuutin risteytys ja yksi koirasuden ja naapurin saksanpaimenkoiran rakkauden hedelmä.

Lapsuutensa Rowlands kertoo olleen liikunnallinen. Hän toteaa, että nykypäivän lapsena, joita kuljetetaan autolla harrastuksiin ja jotka pelaavat sisällä tietokonepelejä, hän kiipeilisi pitkin seiniä. Kaksi-kolmekymppisenä koirat pitävät hänet liikkeessä, mutta vakiintuessaan ja koirien vanhetessa juokseminen vähenee. Viimeisen niitin antaa Ranskassa vietetty vuosi, jolloin maistuu hyvä viini. Pikkulapsiaikakaan ei paljon anna aika juoksulle.

”It’s a midlife crisis, mate.”

Kun Rowlands päättää juosta ensimmäisen maratoninsa, hän kuvaa itsensä olevan ”forty-eight, untalented, undertrained, overweight, with questionable calves, knees, Achilles and back”. Olisi kuitenkin häpeä elää elämänsä juoksematta yhtään maratonia, tuumii ikääntyvä filosofi, joka on ehtinyt asua kahdella eri mantereella ja kolmessa eri maassa.

Filosofian professorina Rowlands pohtii juoksua tieteenalansa silmin ja peilaa juoksua tunnettujen filosofien ajatuksiin Platonista lähtien. Eniten sijaa saa René Descartes ja dualismi. Tämän suuntauksen mukaan keho ja mieli nähdään toisistaan erillisinä. Rowlands ei ole ollut suuntauksen kannattaja, mutta joutuu juostessaan kyseenalaistamaan mielipiteensä. ”Descartes cannot be right. I know that. And yet sometimes on the long run I can almost believe he is.” Tämä perustuu hänen havaintoonsa siitä, että pidempää matkaa juostessaan hänen kehonsa ole hän vaan väline, joka kuljettaa häntä eteenpäin. Tunnistan tunteen juoksukilpailujen viimeisiltä kilometreiltä, kun kuulen omien jalkojeni tamppaavan maata ja huomaan kehoni etenevän koneen lailla samalla, kun ajatus kulkee jossain muualla. Tuntuu, että tuolloin mieli ja keho ovat omia kokonaisuuksiaan.

 

img_1290

 

Toinen filosofinen teema, joka kirjassa toistuu, on itseis- ja välinearvon pohtiminen. Kirjoittaja tulee ainakin minua riemastuttavaan johtopäätökseen, että juoksu on yksi asioista, joilla elämässä on itseisarvoa ja joita tehdään vain tekemisen ilosta. Juoksulla voi toki olla välinearvoakin, kuten kaikkien aikojen ensimmäisellä maratonilla. Tuolloin lähetti Feidippides juoksi Ateenaan kertomaan Marathonin taistelun voittamisesta. Hänen juoksunsa tarkoitus oli viedä viestiä eteenpäin. Tarina kertoo, että hän lyyhistyi 42,195 kilometrin matkan juostuaan. Feidippideen juoksun merkitys – tapahtui sitä todellisuudessa tai ei – onkin ollut suurempi kuin varmaan minkään muun juoksun historiallisena aikana.

Kun viime vuonna juoksin maratonin, se alkoi ja päättyi samaan paikkaan. Helsingin Pukinmäkeen. Voin kertoa juosseeni sen pelkästä juoksemisen ilosta. Mikäli juoksulenkki alkaa kotiovelta ja myös päättyy siihen, se ei vie paikasta A paikkaan B. Välinearvo on tuolloin hyvin vähäinen, ja arvon on oltava jossain muualla. Itse juoksussa, jos on Rowlandsiin uskominen.

Rowlands rinnastaa kirjoittamisen ja juoksemisen. Kun kirjoittaa kirjoittamisen ilosta, ei toiminnalla tällöin ole välinearvoa. Kaikella tekemisellä ei tarvitse olla tarkoitusta ja päämäärää. Tämän luin suurella ilolla, sillä useammin kuin kerran olen joutunut vastaamaan kysymykseen: Miksi? Miksi juoksen, miksi kirjoitan. Joskus juoksen bussiin tai junaan. Olen myös saanut kirjoituspalkkion kirjoittamastani kolumnista. Useimmiten kuitenkin teen molempia pelkästä tekemisen ilosta. Se ei ole työtä vaan leikkiä, kuten Rowlands toteaa. Hän myös kirjoittaa, että koirat ja lapset osaavat leikkimisen, jolla ei pyritä mihinkään, vaan sen arvo on itse tekemisessä.

”Running is a member of the class of human activities that carry their purpose within themselves.”

Silloin, kun Rowlands juoksee vielä kolmen koiransa Breninin, Ninan ja Tessin kanssa, hän kertoo nauttivansa, kun koirat saavat tehdä susimaisia asioita, ”wolfish things”. Toisaalta hän kertoo tunteneensa koirien juoksua katsellessaan lajikateutta. Evoluutiota pohdittuaan hän tulee siihen lopputulokseen, että on itse puusta alas tullut isoperseinen apina, joka on tarkoitettu juoksemaan. Rowlands toteaa, että mahtavat pakaralihaksemme mahdollistavat pystyasennossa juoksemisen apinamaisen rystysten varassa kompuroinnin sijaan. Kun Rowlandsin omat vapaat vuodet ovat ohitse, koirat vanhenneet ja lopulta kuolleet, hän tuskailee katoavan perseensä vuoksi. Hän kertoo tulleensa ikään, jossa takapuoli katoaa, ellei hän juokse. Rowlands myös muistuttaa, että vastoin yleistä luuloa perse ei ole tehty istumiseen. Se on tehty juoksemiseen.

img_1292

Olen tyytyväinen, että Rowlands saa uuden lauman ympärilleen: vaimon, kaksi lasta ja Hugo-koiran. Se tuntuu palauttavan häntä filosofisista pohdinnoistaan takaisin maan pinnalle kakkavaippoineen. Rowlands itse tuntuu kyllä hieman kärsivän nykyisestä olotilastaan. Hän toteaa, että hänestä on tullut lihava ja hidas isä. ”- – -this is a life where I get worse and worse and then I die.” Päättäväisenä hän kuitenkin juoksee maratonin ja pääsee maaliin, vaikka puolivälissä ollessaan pohtiikin mahdollisuutta jättää leikki kesken ja juosta vain puolimaraton. ”I think they would even give me a half-marathon finisher’s medal.”

img_1289

Pidin Rowlandsin kirjasta ja tavasta filosofin ottein analysoida juoksun merkitystä ihmiselle (ja osin myös ihmisen parhaille ystäville). Luin yliopisto-opintojeni sivuaineena filosofiaa, mutta enpä olisi tuolloin luentosalin fläppipenkeillä istuessani osannut kuvitella, että palaisin metafyysisiin mietintöihin juoksukirjaa lukiessani. Mutta eivätpä ole nekään istumiset mennet hukkaan, vaikka istuminen oli tämän kirjan viestin mukaan mitä suurinta gluteus maximusten väärinkäyttöä.

Kirja ei ole ryppyotsaista saarnausta, vaan usein teksti on jopa humoristista, ja Rowlands viljelee itseironiaa useammankin kerran. Filosofi osaa nauraa itselleen. Hän myös antaa tekstissään tilaa lukijan omille oivalluksille. Tämän vuoksi lukukokemus oli mukava, enkä kokenut palanneeni yliopistoaikojen tenttikirjojen pariin. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat syvemmin pohtia juoksun olemusta ja merkitystä ihmiselle muutoin kuin kunnon kohentamisen välineenä.  Evoluution pohtiminen saa myös sijaa kirjassa ja Rowlands heittelee ilmoille hauskoja ajatuksiaan, miten asiat olisivat voineet lajinkehityksessä mennä toisin. ”Just run” kehottaa Rowlands. Niin aion tehdä.

  • Kirjan nimi: Running with the Pack
  • Kirjoittaja: Mark Rowlands
  • Kieli: Englanti
  • Sivuja: 206
  • Julkaisuvuosi: 2013
  • ISBN: 978-1 84708 263 3

 

 

 

 

 

Follow my blog with Bloglovin

7 kommenttia

  1. Päivitysilmoitus: Juoksukuplassa – LENKILLÄ

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s