Juhannuksen juoksentelut ja muut ilottelut

Hyvät jutut eivät petä. Viimevuotiseen tapaan juhannukseemme kuului mökkeilyä leirintäalueella Puumalassa, uimista Päihäniemessä Taipalsaaressa, Karihiekan rannalla Juvalla ja Huuhanrannalla Ruokolahdella sekä polkujuoksulenkki Norppapolulla. Kaikki muut paitsi juoksulenkki varhain sunnuntaiaamuna olivat viisihenkisen perheemme yhteistä tekemistä.

Koronapandemia sai suomalaiset ostamaan mökkejä ja veneitä sekä vuokraamaan matkailuautoja. Siinä missä kesällä 2019 löysin vapaan leirintäaluemökin Puumalasta vielä juhannusviikolla, varasin majoituksen juhannukseksi tänä vuonna jo tammikuussa. Muuten olisi ollut vaarana jäädä ilman. Varasin saman tietyn mökin, jossa olemme viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana yöpyneet useaan kertaan.

Tammikuun hankien keskellä en voinut tietää, millainen sää juhannuksena olisi. Mökki, johon ei tule sisälle vettä, josta puuttuu sisävessa ja jonka varustelutaso on muutenkin vaatimaton, ei tarjoaisi paljon aktiviteettejä sadesäällä. Ilman saunaa uimaan meneminen on huonommalla ilmalla viileää puuhaa.

Mitä lähemmäs juhannus tuli, sitä paremmalta sääennuste näytti: villapaidan sijaan sain pakata mukaan shortseja ja t-paitoja. (Olin juhannusta silmällä pitäen jättänyt paksun villapaitani vielä käden ulottuville.)

Lähdimme juhannusaattona ajamaan Espoosta kohti Puumalaa. Matkan ensimmäinen kohde oli Lappeenrannassa. Siellä söimme lounaan ja lähdimme vatsat täynnä kohti Taipalsaarta ja Päihäniemen rantaa. Se on listattu yhdeksi Suomen kauneimmista rannoista.

Ensimmäisenä koronakesänä, kun en varannut ajoissa leirintäaluemökkiä ja jäin nuolemaan näppejäni, vietimme juhannuksen teltassa Päihäniemessä. Silloinkin sää suosi, joten teltassa tarkeni yöpyä, eikä sade kastellut. Rannalla oli tuolloin myös muita telttailijoita, karavaanareita ja olipa joku tullut asuntoautoksi muunnetulla bussillakin paikalle.

Kesällä 2022 saavuimme huomattavasti väljemmälle rannalle. Yksi syy ihmiskatoon on varmaankin suljettu itäraja, mutta se ei selitä kaikkea. Joko innostus kotimaanmatkailuun on laantunut tai ihmiset ovat keksineet muita paikkoja viettää juhannusta. Saimme automme lähimmälle parkkipaikalle, josta kävelimme lyhyen matkan Saimaan rantaan.

Lämpötila lähenteli kolmeakymmentä astetta. Vaalea hiekka hohti auringossa ja vesi kimmelsi kirkkaana. Toisin kuin monelle pääkaupunkiseudun hiekkarannalle, tänne hiekkaa ei ollut tuotu kuorma-auton lavalla ja levitetty talvella jään päälle. Saimaan hiekan kuljetti paikalle jääkausi 10 000 vuotta sitten. Hienoa suunnittelua ja upea toteutus.

Kolean alkukesän vuoksi järvivedet eivät olleet juhannuksena vielä kovin lämpimiä. Kuumalla ilmalla viileä vesi ei haitannut vaan toi toivottua helpotusta helteeseen. Uimme, otimme aurinkoa, pelasimme korttia ja heittelimme palloa. Pari tuntia rannalla riitti, ja sitten oli jo lähdettävä kaupan kautta varsinaiseen juhannuskohteeseemme.

”Teille oli varattu kuuden hengen mökki.” työntekijä leirintäalueen vastaanotossa katsoi miestäni ja minua. ”Meitä on viisi.” vastasin ja varmuudeksi kirjasin kaikkien perheenjäsenten nimet ja syntymäajat matkustajailmoitukseen. Tuttu mökki odotti meitä Saimaan rannalla. Samalla paikalla on ollut asutusta jo kivikaudella yli 5 000 vuotta sitten. En ihmettele, että kallioinen törmä vetää ihmisiä edelleen puoleensa.

Aattoiltana kävimme katsomassa kokkoa ja iltauinnilla mökin edustan rannassa. Laitoin keittiön pöydän viereen valmiiksi juoksuvarusteet, jos sattuisin aamulla heräämään ajoissa lenkille. En laittanut kelloa soittamaan ja yllättäen unta riitti kahdeksaan asti. Silloin oli jo liian myöhäistä (ja kuumaa) lähteä juoksemaan. Lenkki siirtyi toiseen ajankohtaan.

Puumalan torilla pidetyt jääkiekon tuplakultajuhlat (päävalmentaja Jukka Jalonen on Puumalan kesäasukas) jäivät lauantaina taaksemme, kun suuntasimme seuraavalle rannalle kesäpäivän viettoon. Karihiekka oli ennestään tuttu paikka, jonne kannatti ajaa noin 45 minuutin matka vuokramökiltämme. Perillä odotti ruuhkainen parkkipaikka. Jollakin muullakin oli samat suunnitelmat.

Onneksi autoa ei tarvinnut jättää kauas, sillä meillä oli mukana juomat ja ruoat lounasta varten. Olimme jopa varautuneet lettujen tekoon, eli mukana kulkivat myös mansikkahillo ja kermavaahto. Kylmäkalleina toimivat kaksi pakettia jäisiä katkarapuja, jotka lounaalla sekoitimme valmisriisin sekaan ja lämmitimme Trangialla. Kaikki muu lopulta onnistui, paitsi lettujen teko. Olin jo ehtinyt sekoittaa keitettyä järvivettä jauhoihin, kun huomasin, että paistinrasva oli unohtunut mökin jääkaappiin.

Harmitus jäi lyhyeksi, kun join märät bikinit päällä kahvia rannalla. Miten usein Suomessa ei palele tällaisessa varustuksessa? Ikuisena vilukissana ja auringon ja lämmön rakastajana myhäilin tyytyväisenä. Melkein aloin jutella vieressä istuneille ihmisille, mutta päätin lopulta jättää heidät rauhaa ja nautin kahvistani.

Saimaan kirkkaissa vesissä kelpasi uida. Kahvin seassa järvivettä tuli nautittua kupillinen myös sisäisesti, mutta yhtä hyvin se helli ulkoisesti. Uiminen viilensi, mutta vedellä on hellepäivänä myös muita hyviä ominaisuuksia. Kun seisoo vedessä, on se kuin pukisi kompressiosäärystimet jalkaan. Veden paine saa nesteet kiertämään ja vähentää turvotusta. Viileys vielä tehostaa vaikutusta.

Helteisestä säätä huolimatta jalkani pysyivät yllättävän freeseinä ja kevyinä koko juhannuksen ajan. Juoksulenkki sai vielä odottaa, sillä iltaohjelmana mökillä odotti lettujen paisto. Ajoimme Karihiekalta eri kautta takaisin kuin mistä olimme tulleet ja pääsimme muun muassa lossin kyytiin.

Juhannusta todellakin oli kannattanut lähteä viettämään useamman tunnin ajomatkan päähän. Täysin kotiolosuhteista poikkeava ympäristö, lämmin sää ja kolmen päivän vapaa saivat tuntemaan, että olin aivan jossain toisessa todellisuudessa. Lettujen paisto Trangialla mökin terassilla tuntui luksukselta, vaikka piti väistellä pieneltä pannulta roiskuvaa rasvaa ja miettiä, riittääkö kaasu vielä viimeiseen annokseen.

Parin päivän rannalla köllöttelyn ja energiatankkauksen jälkeen totesin, että seuraavana aamuna olisin valmis lenkille. Säädin herätyksen varttia vaille seitsemään ja täytin jopa lötköpullon valmiiksi vedellä ja laitoin sen juomaliiviin. Aamulenkille on sitä helpompi lähteä, mitä vähemmän tarvitsee aamulla etsiä varusteita.

Heräsin sunnuntaiaamuna kahta minuuttia ennen kuin puhelin hälytti. Kaksi minuuttia yli seitsemän olin valmiina lähtemään. Leirintäalueelta piti ensin juosta 3-4 kilometrin matka Norppapolun lähtöpisteelle. Alkumatka oli asfalttia, mutta oli hauska katsella uuteen päivään heräävää Puumalaa. Edellisen päivän kultajuhlista ei näkynyt enää merkkiäkään ja tori oli hiljainen.

Norppapolku oli tuttu edelliseltä vuodelta. Itsevarmana reitistä juoksin metsässä heti harhaan ja tein sakkolenkin metsähakkuuaukean ja asfalttitien kautta. Ylimääräisestä mutkasta olisi tullut lyhyempi, jos olisin heti nöyrtynyt katsomaan karttaa. Sen sijaan yritin suunnistaa (olemattoman) suuntavaistoni perusteella. Lopulta huomasin, että olin lähtenyt juoksemaan aivan väärään suuntaan ja palasin takaisin.

Norppapolku on kokonaisuudessaan 13 kilometriä pitkä ja koostuu kolmesta lenkistä. Reitti on enimmäkseen hyvin merkattu ja polku tallautunut metsään. Kunhan seuraa tarkasti opasteita, ei erehtymisen vaaraa ei ole. Risteyskohdissa kannattaa olla tarkkana, että lähtee oikeaan suuntaan. Reitti on myös merkattu puihin värillisin merkein.

Norppapolku on teknisesti melko helppo. Haastavinta ovat korkeuserot, joiden vuoksi ainakin aloittelevan polkujuoksijan on käveltävä jyrkimmät ylä- ja alamäet. Lastenrattailla tai polvikipuisena Norppapolulle ei kannata suunnata, mutta muuten reitti sopii esimerkiksi lapsiperheille patikointiin.

Sain juosta reitillä lähes yksin. Vastaani tuli saksaa puhuva pariskunta ja suomeksi minua tervehtinyt mies. Suurimmat kohtaamiset luonnoneläinten kanssa tuli siitä, kun keräsin kasvoihini hämähäkinseittejä. Reitti kulkee niemen/saaren rantoja pitkin, eikä juuri sukella tiheämpään metsään. Vaikka olin yksin liikkeellä, tuntui, että en missään vaiheessa ollut kovin kaukana sivistyksestä.

Maisemat reitillä olivat niin kauniit, että teki koko ajan mieli pysähtyä kuvaamaan. Olin ilmoittanut muille, että viivyn lenkillä kaksi tuntia. Sakkolenkki heti aluksi tarkoitti sitä, että en taaskaan ehtisi juosta koko reittiä. Oli tulossa kuuma päivä, minkä vuoksi en toisaalta jaksaisi yhden puolen litran juomapullon turvin juosta kovin pitkää lenkkiä.

Juoksen suurimman osan lenkeistäni asfaltilla tai tasaisilla hiekkateillä (joskus myös juoksumatolla). Polkujuoksussa on omat lainalaisuutensa. Eteneminen on hidasta ja kävely kuuluu olennaisena osana ”juoksuun”. Jalkoja pitää nostella eri tavalla kuin sileällä juostessa, ettei kompastu kiviin ja juurakoihin. Muutaman kerran olin menettää tasapainoni, mutta en kaatunut kertaakaan. Heinikossa kastelin kenkäni ja onnistuin saamaan katu-uskottavaa kuraa jalkoihini.

Koska olin aikataulusyistä lähtenyt ilman aamupalaa, nautin lenkin aikana kaksi energiageeliä. Mottoni on, että lenkeille ei kannata lähteä näännyttämään itseään nälkään. Juokseminen on mukavampaa, kun energiatasot ovat ylhäällä. Vesi alkoi huveta loppumatkasta, mutta ajattelin, että pärjään kyllä, kun saan pullon täytettyä heti, kun pääsen takaisin leirintäalueelle.

Loppumatka oli jälleen asfalttia. Kun lähdöstäni oli kulunut kaksi tuntia, olin vasta paluumatkalla Puumalan kuuluisalla sillalla. Laitoin sieltä kuvan ja viestin perheelleni, että olen tulossa. Leirintäalueella kävin ensimmäisenä huoltorakennuksessa täyttämässä pulloni kylmällä vedellä ja tyhjensin sen saman tien.

Lenkin pituudeksi tuli 17,76 kilometriä ja aikaa kuluin 2:06 tuntia. Unohdin kerran matkan aikana laittaa pysähdyksen jälkeen kellon takaisin päälle, jolloin mittamaamatta jäi joitain satoja metrejä. Toisaalta olisin saanut ”kauniin” tasaluvun, jos olisin jaksanut vielä juosta huoltorakennukselta loppumatkan mökille. En kuumuudessa jaksanut vaan haaveilin jo viileään järviveteen pulahtamisesta.

Sunnuntaina oli aika luovuttaa mökin avaimet ja aloittaa kotimatka. Ensimmäinen kohde kotimatkalla oli Kummakivi Ruokolahdella. Kivi ei ollut ihan helposti saavutettavissa, mutta vierailemisen arvoinen. Iso siirtolohkare näyttää keikkuvan kaltevalla pinnalla, mutta pysyy tosiasiassa paikoillaan kuin…kivi. Taru kertoo, että kiven olisi siihen pyörittänyt jättiläinen, mutta selitys on – kuten yleensä – hyvin maallinen. Kiven on paikalle tuonut jääkausi ja siihen se on tuhansiksi vuosiksi jäänyt paikoilleen.

Kummakiveltä matkamme jatkui Ruokolahden Huuhanrannalle, jota kutsutaan myös Saimaan Rivieraksi. En ollut siellä käynyt aikaisemmin, mutta nimi ei ole liioiteltu. Ranta jatkui niin pitkänä, että sinne ei ollut saatu aikaan edes minkäänlaista ruuhkaa, vaikka oli sunnuntai ja superhelle. Yllätykseksemme ranta jatkui myös vedessä pitkään matalana. Lapsia varsinkin huvitti, kun vedessä saattoi kahlata pitkälle ja aina vain jalat ulottuivat pohjaan.

Olimme huonoja matkailijoita alueen yrittäjille, sillä söimme jälleen rannalla omat eväät. Edellisen päivän riiseistä ja katkaravuista siirryimme vielä hieman simppelimpään muonaan eli tonnikalaan ja nuudeleihin. Mutta mikä vain maistuu hyvälle, kun sen saa syödä ulkoilmassa. Kahvi maistuu aina, mutta senkin nauttiminen oli erityisen mielekästä ”Rivieran” maisemia katsellen.

En edes tiedä, miten monta kertaa kävin uimassa. Kun iho ja bikinit kuivuivat, piti käydä välillä kastautumassa. Edessä oli vielä usean tunnin ajomatka kotiin. Halusin nauttia viimeiseen asti hiekasta, kimmeltävästä järvestä ja huolettomasta olosta. Kaupungissa odotti vielä viikko töitä ennen varsinaista kesälomaa.

Juhannus antoi paljon enemmän kuin osasin odottaa. Lämmin ja aurinkoinen sää mahdollisti kaiken uimisen ja ulkona vietetyn ajan. Ehdin lenkille, vaikka olin siitä valmis tarpeen tullessa luopumaan. Onneksi ei tarvinnut luopua, sillä tarkkailijaluonteeni on tyytyväisimmillään, kun se saa aamun varhaisina tunteina juosta pitkin tyhjää kylänraittia tai rantoja. Lisää lenkkareiden kulutusta uusissa maisemissa on tiedossa ensi viikolla, mutta siitä lisää myöhemmin.