Olin viettämässä viikonloppua maalla. Juoksin sunnuntaiaamun lenkkiä ajatuksissani ja musiikkia kuunnellen, kun Kokemus ilmestyi viereeni. Nappasin nappikuulokkeet pois korvistani ja tervehdin Kokemusta, joka liikkui pyörällä. Se kyseli, miten pitkällä lenkillä olen, ja sanoi, että juoksutekniikkani näyttää hyvältä. Vastasin, että reilun kymmenen kilometrin lenkillä ja että kiitokset juoksutekniikastani saa esittää Aki Nummelalle.
Kokemus jatkoi jutteluaan ja opasti, että suurin osa viikon harjoittelusta tulee tehdä matalalla sykkeellä ja siten, että pystyy puhumaan. Aivan kuten nyt puhuimme, Kokemus ja minä, samaan suuntaan kulkiessamme. Huomasin tosin, että vauhtini nousi huomaamatta siinä jutellessamme. Yritin silti pystyä puhumaan puuskuttamatta.
Lisäksi Kokemus opasti, että riittää, kun tekee viikossa yhden hapottavan harjoituksen ja lisäksi vähän lihaskuntoa. Kuulosti hyvältä, ja miksi en Kokemusta uskoisi. Se myös totesi syvällä mutta myötätuntoisella rintaäänellään, että ihmiset usein väsyttävät itsensä liialla harjoittelulla. Hiljaa kiiruhtaen, se sanoi. Vastasin, että perhe pitää harjoittelumääräni aisoissa. Kokemus hymähti.
Aikamme juoksuharjoittelusta juteltuamme Kokemus laittoi isomman vaihteen silmään ja katosi seuraavan mutkan taakse. Minä jäin miettimään sen viisaita sanoja. Yksi tehotreeni viikossa. Kuulostaa lohdulliselta. Enimmäkseen matalatehoista harjoittelua. Loistavaa! Minun lempiharjoituksiani ovat pitkät rauhalliset lenkit. Lihaskuntoa. Siihenhän juuri ajattelin keskittyä taas enemmän.
Minulta on nykyisellään turha kysellä viikossa juoksemieni kilometrien määrää. Juoksen sen minkä ehdin. Joinakin viikkoina enemmän ja joinakin vähemmän. Tosin aion nyt lyöttäytyä johonkin harjoitusryhmään, jotta saan rytmiä ja rungon harjoittelulleni. Töissä käyvä kolmen lapsen äiti ei vain voi harjoitella kuten ammattilainen. Eikä tarvitsekaan. Nykyisillä juoksumäärillä saan kaiken sen hyödyn, joka juoksusta on mahdollista saada: virkeän mielen, omaa aikaa, syvät yöunet ja vuodesta toiseen jalkaan mahtuvat samat housut.
Kevään ja kesän aikana hioin juoksutekniikkaani ja tein tehotreenejä Runner’s High’n juoksukoulussa. Nyt kun huomaan, miten tekniikkani on kehittynyt ja ajat parantuneet, olen jäänyt koukkuun. Palkinto on ollut niin hyvä. En toisaalta myöskään halua menettää saavuttamaani kuntoa.
Sunnuntaiaamun lenkillä juoksin reilu 11 kilometriä keskinopeudella 5:58 min/km. Kävin kääntymässä vakiopaikallani noin 35 minuuttia juostuani. Olin tullut kääntöpaikalle lähes huomaamatta. Ajattelin, että tätä on juoksu parhaimmillaan! Ei kilometrien eikä paljon nopeuden vahtimista, vaan etenemistä omalla painollaan. Lisäksi olin iloinen, että olen taas päässyt kuntoon, jossa kymmenen kilometrin lenkki sujuu näin vaivatta. Viime vuodenvaihteessa lähdin liikkeelle kirjaimellisesti sängyn pohjalta keuhkokuumeen sairastettuani. Viiden kilometrin lenkki tuntui puolimaratonin vertaiselta suoritukselta.
Loppumatkan lenkistäni mietin Kokemuksen sanoja. Hiljaa kiiruhtaen. Nykymaailmassa vuodenkin päähän asetettu tavoite tuntuu olevan jossain iäisyyksien päässä, eikä pitkäjänteisyyttä tavoitetta kohti hitaasti mutta päättäväisesti etenemiseen tahdo riittää. Kaikkimullehetinyt. Itsessänikin on tätä vikaa. Maaseudun rauhassa vietetty viikonloppu rahoitti muutenkin kaupungin sykkeeseen tottunutta tallaajaa. Tästä on hyvä jatkaa. Hyvää lokakuuta kaikille!
LENKILLÄ 
Olipa loistava kirjoitus. Allekirjoitan joka sanan. Kokemus puhui ja puhuu vähän mutta asiaa 🙂
T. Pentti
TykkääTykkää
Hei Pentti! Kiitos, hienoa kuulla, että tykkäsit. Arvostan lähtökohtaisesti itseäni vanhempien elämänkokemusta ja sen tuomaa viisautta (poikkeuksia toki löytyy – jotkut eivät millään opi). Alkuperäisessä artikkelissa Strömsholm toteaa, että ei ensimmäisen aivoinfarktin jälkeen uskonut lääkärin kehotusta ottaa rauhallisesti. Kantapään kautta se on näköjään itse kunkin opittava.
TykkääTykkää