Alexandra Heminsley: Running Like a Girl

kirja tuolilla

Alexandra Heminsleyn matka juoksijaksi alkaa vauhdikkaasti, kun hän ensimmäisen onnistuneen viiden kilometrin juoksun jälkeen päättää ilmoittautua maratonille. Eikä mille tahansa maratonille, vaan London Marathonille. Alexandra kertoo valmistautumisestaan ja omistaa maratonpäivälle kirjasta kokonaisen luvun.

Kirjassa, vaikka ei mikään paksu opus olekaan, kirjoittaja ehtii juosta kaksi muutakin maratonia ja myös kyllästyä välillä koko juoksuun. Yksi hauskimmista kohdista kirjassa onkin, kun Alexandra proseccoa tarpeeksi nautittuaan avautuu ystävänsä syntymäpäivillä siitä, miten kyllästynyt on koko juoksuun.

”Something inside snapped. I couldn’t fake it anymore.—’I’m just so bloody BORED of running.”

Alexandran oma juoksutarina kattaa suurimman osan kirjasta, mutta hän on omistanut luvut myös muun muassa pitkänmatkan juoksun naispioneereille, yleisimmille juoksuvammoille ja ohjeille oikeanlaisten juoksukenkien valintaan.

Kirjoittajan oma tarina on kirjan kiehtovin osa. Muut informatiivisemmat osiot ovat hieman irtonaisia. Kirjaa lukiessa mietinkin, että miksi ne on otettu kirjaan mukaan. Viiden vuoden juoksukokemuksella ei tietenkään kirjoiteta paksua opusta. Oma juoksu-urani on kestänyt osapuilleen saman verran, enkä minäkään varmaan saisi sen pidempää tekstiä aikaan, vaikka kuinka kuvaisin seikkaperäisesti ensimmäistä (ja toistaiseksi ainoaa) maratoniani tai kisakynsien lakkausta.

kirja pöydällä

Mahdollisuus samaistua kirjailijan kokemuksiin on viehättävintä kirjassa. Kirja on kirjoitettu kevyellä mutta pohtivalla ja analyyttisellä otteella. Kuin pitkä blogipostaus tai lehtikirjoitus. Sen vuoksi tämänkaltaisia juoksukirjoja varmasti kirjoitetaankin: Ihmiset haluavat kertoa tarinansa, joka ei mahdu enää pelkästään blogin tai naistenlehden juttuun.

”I began to recognise the chandeliers and the fanciest paintings on the walls of the largest homes—.”

”I found parks I never knew the city had,—.”

Alexandra kuvailee lenkkejään Lontoon puistoissa ja kaduilla ja myöhemmin Brightonissa meren rannalla. Kirjaa lukiessa mietin, miten itsekin pimeinä iltoina katselen taloihin sisälle. Melkein näen silmissäni kattokruunun, jonka olen huomannut roikkuvan erään hienon talon katosta, kun olen juossut merenrantalenkkejäni. Samoin juosten tulee kuljettua pakkoihin, joihin muuten ei ehkä tulisi mentyä.

Alexandra kuvaa myös muuttuvaa suhtautumistaan omaan kehoonsa ja – miehiin. Hän kirjoittaa, miten ruoka ei enää merkinnytkään häpeää ja syyllisyyttä, kun luottamus omaan kehoon palasi. Hän myös kertoo, miten huomasi, että hänen kehoaan kehuttiin sen perusteella, mihin se kykeni, eikä sen perusteelta, miltä se näytti. Miehiltä hän huomasi saavansa uudenlaista huomiota. Ei välttämättä deittikumppaneiltaan vaan myös miehiltä, jotka hän oli pitkään tuntenut.

”My male friends were viewing me with renewed respect: She’s actually going to go through with this, I could see them thinking.”

Mielellä on juoksussa iso osa, vaikka jalat suurimman työn tekevätkin. Kirjailija kuvaa lähes haltioissaan löytämäänsä juoksuharrastusta, ja miten joskus tylsältä tuntuneesta tekemisestä tulikin meditaatiota. Sitä juoksu todellakin parhaimmillaan on. Hän myös kirjoittaa, että mitä pidempi juoksu, sitä vähemmän on kyse juoksemisesta.

Alexandra kuvaa kolmea eri maratonkokemustaan kirjassa. Kahdella niistä hän on aikeissa keskeyttää kisan. Ensimmäisellä kerralla jopa ennen kuin kisa oli edes kunnolla päässyt alkamaan. Jalkojen ja keuhkojen on toimittava, mutta näiden hän kuvaa olevan ”easy bits” ja jatkaa:

”The real challege is dealing with the emotion of it, keeping the mind from collapsing.”

Saatuaan lopettamisajatukset kolmannella maratonillaan pois päästään ja juostuaan hänelle aikaisemmin tuntemattoman miehen kanssa viimeiset kilometrit, Heminsley kertoo:

”Only the two of us knew how horrible those last few miles had been, how spirit-crushing our own internal mechanism can be—.”

Tunsin kirjailijan tuskan, kun hän valmistautuessaan toiselle maratonilleen sairastuu viime hetkellä nielurisatulehdukseen. Lääkäri antaa hänelle kuitenkin luvan juosta. Itse valmistauduin maratonille alkuvuoden 2016 vain sairastuakseni viisi päivää ennen starttia norovirukseen. Makasin vielä torstaina 38,5 asteen kuumeessa kykenemättä tekemään muuta kuin nostamaan hieman päätäni, mutta niin vain olin lähtöviivalla sunnuntaiaamuna. Juoksin ensimmäisen maratonini onnistuneesti ja olin maalissa melkein tavoiteajassani kellon näyttäessä 4 tuntia 39 minuuttia ja sekunteja päälle. Ehkä vähän hullua, mutta onpa meitä muitakin.

”In endurance running there is a fine line between gritty courage and downright dumb-ass bravado.”

Jossain tuolla rohkeuden ja tyhmänrohkeuden välimaastoissa sitä itsekin tulee liikuttua. Juoksijalle kirja tarjoaa samaistumisen kohteita, mutta saako se sellaisen sohvan pohjalta juoksemaan, jolle juoksu merkitsee kärsimystä? Ainakin kirja tarjoaa lohduttavan kuvan juoksijasta, joka välillä kyllästyy koko touhuun, unohtaa lenkkikenkänsä ja ottaa takaisin menettämänsä kosteat juhlat, joista jäi paitsi mielipuolisen treenaamisen aikana. Lisäksi kirja antaa aivan käytännön tason vinkkejä siitä, minkä merkkistä kajal-kynää tai kosteusvoidetta kirjailija suosittelee tai mikä on paras urheilurintaliivimerkki.

Yksi asia kirjassa jäi hieman hämäämään. Kirjailija kertoo, miten häntä ärsyttävät esimerkiksi pinkit nyrkkeilyhansikkaat, jotka oikein huutavat, että nämä ovat naisille suunnattuja urheiluvälineitä. Kuitenkin kirjan kannet ovat suorastaan imelän pastellisia ja etupuolella komeilee pinkki juoksupaita (pinkkiä väriä kirjailija ei sinänsä kerro inhoavansa). Kirjan ulkoasu alleviivaa, että tämä on naisten juoksukirja. Totuuden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että miehet vähemmän tarvitsevat vinkkejä esimerkiksi siitä, että tamponeja voi tarvittaessa käyttää vaikkapa haavojen puhdistamiseen. Kun näytin kirjaa kaverilleni, hän kysyi, onko kirja sittenkin chick lit. Kansi tosiaan antaa olettaa niin.

Toivottavasti teistä kuitenkin mahdollisimman moni tarttuu kirjaan. Kevyttä lukemista juoksusta kiinnostuneille ja miksi ei tietolähteeksi harrastusta vasta aloittaville ja motivaatiota ja vinkkejä etsivälle. Kirja on englanninkielinen, mutta on sinne yksi suomalainenkin saanut sanansa väliin.

vaatainen