26,9 kilometrin joulupäiväpitkis

Uusi kaverini Garmin Forerunner 235 urheilukello ei selvästikään vielä tunne minua. Tapasimme ensimmäisen kerran jouluaattona. Paritin sen puhelimeni kanssa ja vietimme yön yhdessä. Joulupäivän aamuna istuskelin kaikessa rauhassa sohvalla lukemassa kirjaa, kun kello värisi ranteessani ja sen näytössä luki teksti ”Liiku!”. Minäpä päätin näyttää sille, mitä tarkoittaa, kun minä liikun.

Olin suunnitellut joulun pyhille pitkää lenkkiä. Silloin on hyvin aikaa, on ehtinyt levätä ja syödä. Etenkin sitä viimeistä. Juoksen usein pitkiksen muinakin pyhinä tai aattoina. Tänä vuonna ainakin vappuun ja juhannukseen on kuulunut pitkä noin 20 kilometrin mittainen lenkki. Tykkään lähteä aikaisin juoksemaan ja katsella heräileviä maisemia ja mökkejä.

Joulun aikaan päivä ei valkene kovin aikaisin, ja lähdin liikkeelle vasta kymmenen aikaan aamupäivällä. Ennen sitä piti valita sopivat juoksuvaatteet pakkasaamuun. Kasasin ensin käsivarrelleni talvijuoksuvaatteita ja paksun aluskerraston, mutta kun vaateläjä alkoi painaa, mietin, tarvitsenko tosiaan niin paljon vaatetta. Pitäisi jo tällä kokemuksella tietää, että alussa on parempi olla hieman kylmä. Pitkästä lenkistä tulee todella pitkän tuntuinen, jos varusteet eivät ole oikeat. Päädyin kesätakkiin ja -trikoisiin, joiden alle puin paksumman kerraston. Nilkat suojasin neulomillani säärystimillä ja jalkaan laitoin Icebugin nastalenkkarit (niistä voit lukea lisää täältä).

Sää suosi joulupäivänä. En ollut ainoa, joka oli kuvaamassa kaunista näkyä Munkkinimen rannassa. Lähes uskomattoman kaunista. Aurinko paistoi ruovikkoon ja kimalteli tyynestä merenpinnasta. Nämä ovat niitä hetkiä, joiden vuoksi kannattaa nousta sohvalta ja lähteä laittamaan jalkaa toisen eteen. Voi nähdä hetkiä ja tapahtumia, jotka ovat nopeasti ohitse. Joulupäivän aurinkokin alkoi pian peittyä pilviverhoon. Munkkiniemen rannan läheisyydessä ollessani tunsin, miten aurinko hieman lämmitti kasvoja kuin lupauksena tulevasta.

Olin mielessäni pohtinut, että juoksisin 25 kilometriä, kun oli 25. päivä. Pitkät lenkkini ovat puolentoista vuoden ajan olleet puolimaratonin luokkaa, mutta tiesin jaksavani juosta hieman pidemmänkin lenkin. Juoksen usein Laajalahden ympäri, mutta nyt päätin pidentää lenkkiä Lehtisaaren, Kaskisaaren ja Lauttasaaren kautta. Kun olin sinne asti juosten mennyt, oli pakko juosta myös takaisin kotiin.

Minulla oli mukanani kaksi energiageeliä ja 2,5 desilitraa vettä. Jouluaaton tankkaus ei selvästikään olisi riittänyt melkein kolmen tunnin lenkille, sillä molemmat geelit tulivat tarpeeseen. Vettä olisi ollut hyvä olla enemmän mukana, mutta onneksi edes yksi pullollinen. Ensimmäisen geelin otin kymmenen kilometrin kohdalla ja toisen noin 18 kilometriä juostuani, kun minua alkoi vaivata huono olo. Nappasin geelin ja sen sokerit auttoivat pian. Makustelin geeliä suussani, sillä olen kuullut, että pelkkä makea maku suussa saa aivot uskomaan, että energiaa on enemmänkin saatavilla.

Mietin huonon olon sietämistä. Sitä on jonkin verran pakko kestää esimerkiksi maratonilla, ja kyllä puolimaratonillakin ehtii tulla huono olo. Tietenkin, jos alkaa tajunta hämärtyä tai rupeaa oksentamaan, pitää keskeyttää. Mutta lievempää huonoa oloa on vain opeteltava sietämään. Osa sinusta sanoo, että lopeta ja luovuta, mutta alkukantaiselle vaistolleen voi opetella laittamaan vastaan.

Uusi kelloni värähteli ranteessani aina kilometrin tultua täyteen. Kello piti pitää kiinni ihossa, koska siinä on sykemittaus ranteesta. Niinpä pidin kellon hihan alla, enkä sitä paljon vilkuillut lenkin aikana. Toinen syy tähän oli se, että en uskaltanut pidellä kelloa, ettei se vain menisi sekaisin. Garminin toimintalogiikka on tuttu edellisestä Forerunner 210 -kellostani, mutta onhan uudessa kellossa paljon enemmän toimintoja, kuten askelmittari ja bluetooth-yhteys puhelimeeni.

Kadulla kodin kohdalla mittari näytti 26,94 kilometriä. Olisin juossut kodin ohi ja seuraavan kilometrin täyteen, ellen olisi ensin huomannut naapureita pihatiellä. Enää ei voinut perääntyä. Tai tässä tapauksessa juosta eteenpäin kodin ohi. Pysäytin kellon ja menin vaihtamaan heidän kanssaan joulukuulumisia. Lapsetkin jo odottelivat äitiä kotiin, vaikka olivat ilmeisesti olleet niin uusien joululahjaksi saatujen lelujen lumoissa, että nuorimmainenkin luuli minun vain käyneen kaupassa.

Juoksin melkein kolme tuntia ja 27 kilometriä. Se oli pisin lenkkini sitten huhtikuussa 2016 juoksemani maratonin. Juoksu tuntui eniten jaloissa. Lenkin keskivauhti oli 6:30 min/km, joka on itse asiassa sama vauhti, jolla juoksin maratonin. Riittävällä juomisella ja muulla lenkin aikana tankattavalla energialla jaksaisin varmaan nytkin juosta 42 kilometriä, mutta jalkoja pitää vielä totuttaa pitkäkestoiseen iskutukseen ja rasitukseen, jos mielin ensi vuonna maratonille. Uusi urheilukelloni näytti joulupäivän aktiivisuudekseni 290 prosenttia. Luulen, että sekin oli tyytyväinen.

Kävitkö itse jouluna juoksemassa tai muuten liikkumassa?

Follow my blog with Bloglovin