Uncategorized

Hyvää oloa juoksusta

juoksu2

Kirjoitin jokin aika sitten ruotsalaisen psykiatrin Anders Hansenin kirjasta Aivovoimaa. Siinä juoksun tuomaa hyvää oloa selitettiin lääketieteen termein, vaikka tekijä kirjaansa populaaritieteelliseksi teokseksi kutsuukin. Edes Hansen ei tiedä, mitä ajatuksia kolmen lapsen äidin päässä liikkuu keskiviikkoisena iltapäivänä. Unohdin edellisenä päivänä viedä lapsen omiin harrastuksiinsa. Ei tule tänäkään vuonna Vuoden äiti -palkintoa. Nipistin taas yöunista omaa aikaa ja väsyttää. Takkuavia työtehtäviä viimeiseen asti. On sillä äidillä mieskin, mutta maapallon eri kolkkien aikavyöhykkeistä johtuen se mies istuu vielä töissä. Ilta täällä päivä toisaalla. Jaksaako tässä vielä treeneihin lähteä?

IMG_1369
Kuva: Jenni Somervalli

Pohdin viimeiseen asti, lähdenkö Juoksuklubi2:n keskiviikkoisiin treeneihin. Hyppäsin kuitenkin auton rattiin ja ajelin lumi-infernoksi kutsutun myräkän läpi. Seuraava ”inferno” odottaisi Esport Arenalla, jossa alkaisi pian tiivistahtinen parituntinen. Kun olin saanut itseni paikanpäälle, ei voinut enää perääntyä.

Alkulämmittelyjen, dynaamisten venyttelyjen ja koordinaatioliikkeiden (niissäkin syke kohosi jo ihan hyvin) jälkeen teimme 4 x 800 metrin, 3 x 400 metrin ja 1 x 200 metrin vedot. Nopeimmat ehtivät juosta kaksi 200 metrin vetoa. Juostessani tunsin, että jalkani eivät olleet vielä täysin palautuneet sunnuntain pitkiksestä (Lue täältä: Juoksin yhteislenkin – juokse sinäkin) ja maanantain noin 26 kilometrin työmatkapyöräilystä. Yksi lepopäivä lisää ei olisi ollut pahitteeksi.

juoksurata
Esport Arenalla keskiviikkoiltana.

Mutta mitä kaikesta tästä vastentahtoisuudesta huolimatta tapahtui? Treeneistä palasi aika paljon tyytyväisempi ihminen kuin sinne meni. Iloa tuli ensinnäkin siitä, että treeni oli ohi ja tehty. Tyytyväisyyttä pelkästään siitä, että sai raahattua itsensä paikalle. Vetotreenit eivät ole minulle mieluisinta juoksussa, sillä siinä joutuu menemään sinne kuuluisalle epämukavuusalueelle. Siinä minulla on vielä oppimista, että uskaltaisin mennä vieläkin kovempaa välittämättä siitä, että tuntuu pahalta. Pitkät rauhalliset lenkit ovat minulle ominta juoksussa, ja sitähän mielellään tekee, minkä osaa.

juoku1

Toiseksi hyvää oloa toivat nämä Hansenin kirjassa mainitut kehon omat huumeet. Alun perin savannille juoksemaan tarkoitettu kroppamme kun kovin auliisti edelleen palkitsee meitä juoksemisesta tuhansien vuosien jälkeenkin. ”Aivomme ovat edelleen savannilla” Hansen kirjoittaa heti kirjan ensimmäisessä luvussa, ja ne pumppaavat endorfiinia, dopamiinia, serotoniinia…

Kun tämä kuvio tarpeeksi monta kertaa toistuu (ei huvittaisi lähteä, lähdenpäs, olipa kivaa, tulipa hyvä olo), tulee useammin lähdettyä lenkille kuin jäätyä sohvalle lojumaan. Jälkimmäisestä saatu ilo on hetkellistä. Sen sijaan, kun on ensin käynyt väsyttämänsä itsensä juoksuradalla, on sohvalla makoilun ansainnut. Edes pieni herkuttelu tv:n äärellä ei siinä kohtaa ole pahitteeksi.

Ja seuraavaksi tullaan kysymykseen, jonka myös psykologiystäväni minulle (ihan aiheellisesti) esitti: Tykkäätkö juosta siksi, että siitä tulee hyvä olo jälkeenpäin? Kun ihan ammatti-ihminen tätä kysyi, jouduin hieman harkitsemaan, miten vastaukseni muotoilisin. Ei, en yksinomaan siksi. Voin kuvitella, että henkilöille, jotka ovat vasta aloittaneet juoksun tai jotka juoksevat jokaisen lenkin vähän liian kovaa, juoksu itsessään ei tunnut kovin hyvältä. Hengästyttää, jalat painavat, tekisi mieli lopettaa. Tältä minustakin tuntuu, kun juoksen vauhdikkaampia vetoja. Ne on vain tehtävä kunnon kohottamiseksi.

juoksu3

Kun peruskunto on sillä tasolla, että parin tunnin pitkiksellä ei juuri hengästy, nauttii itse juoksustakin. Onnekseni olen päässyt tähän pisteeseen, että juoksu on parhaimmillaan nautintoa, jolloin hyvä olo pääsee tulemaan jo lenkin aikana. Kun jalkojen liike on automaattista, voi vain ihailla maisemia, jutella lenkkikaverin kanssa tai kuunnella musiikkia.

Tuli hyvä olo juoksusta sitten jälkikäteen tai jo lenkin aikana, pääasia on, että siitä nauttii. Aina ei niin sanotusti ”kulje” ja syynä voi olla vaikka orastava flunssa, jota ei vielä huomaa muusta kuin vetämättömästä olosta. Joskus myös on parempi levätä, sillä joitain ylikuntotapauksia seuratessani olen huomannut, että se vasta kamala tila onkin. Itsellä jää viikkoon niin vähän aikaa omille harrastuksille, että ylikuntoon joutumista ei tarvitse pelätä. Kunhan pysyy jonkinlaisessa kunnossa.  Hyviä lenkkejä kaikille!

Follow my blog with Bloglovin

Yksi kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s