Uncategorized

Pari sanaa äitiydestä

munkkiniemen sillat

Aloin lukea kirjaa Äitinä huipulla – Riitta-Liisa Roposen tarina. Siitä sain idean kirjoittaa äitiydestä ja juoksemisesta. Olen kolmen lapsen äiti ja harrastanut juoksua vuodesta 2012 alkaen ja väitän jotain tietäväni molemmista.

Mitä ajattelen?

Kun ihminen tulee jonkun ryhmän jäseneksi, hän helposti olettaa muuttuvansa tietynlaiseksi ryhmänsä edustajaksi. Minäkin ajattelin, että äitinä vähintäänkin näyttäisin äidiltä – mitä se sitten tänä päivänä tarkoittakaan. Ehkä muuttuisin sisäisesti. Nyt kuitenkin ajattelen, että 37-vuotiaana näytän samalta kuin näyttäisin ilman lapsiakin. Ja todellakin toivon, että olisin ihmisenä kypsynyt ilman noita natiaisiakin.

Juoksijoita vasta onkin monen näköisiä ja kokoisia. Ulkoapäin ei voi tietää, kuka on kovakuntoisin. Välillä katson pelistä, olisiko minulle tullut juoksijan posket. Sellaiset lommollaan olevat. Luusto ei taivu siihen ja edelleen on feikattava aurinkopuuterin ja muiden varjostusaineiden kanssa kapeutta kasvoille. Entäpä jalat? Niistä ei saa ohuita ripakinttuja sitten millään. Eikä tarvitsekaan. Ne vievät minua eteenpäin ihan tällaisenaan.

Mitä muut ajattelevat?

Olen kuullut seuraavia lausahduksia niin työkavereiden kuin muiden tuttujen ja puolituttujen suusta:

”Et sinä voi olla äiti.”

”Oletpa sinä laiha kolmen lapsen äiti.”

”Eipä ole sinuun paljon äitiyttä jäänyt.”

”Hanki x määrä lapsia, niin tiedät, mitä äitiys on!”

Mitä noihinkin nyt sitten vastaisi. Äitimyytti elää ja voi vahvana.

runners meme
Lähde: http://www.runnersworld.co.za

Eteenpäin on tultu

Sekä lukemassani Alexandra Heminsleyn kirjassa Running Like a Girl että Tarja Virolaisen teoksessa Juoksijan Sielu on kerrottu naisesta nimeltä Roberta ”Bobbi” Gibb. Bobbi pyrki Bostonin maratonille vuonna 1966, mutta ei saanut osallistumisoikeutta. Maratonin juoksemista pidettiin liian vaativana naiselle. No, hän juoksi sen silti miesten seassa, vaikka joutuikin väijymään pusikossa ennen lähtölaukausta. Bobbin epävirallinen aika oli 3.21.40.

1960-luvulla naiset saivat kisata vain korkeintaan puolen mailin mittaisissa juoksukilpailuissa. Pidemmät juoksumatkat olivat riski naisellisuudelle ja hedelmällisyydelle. Varoitettiin, että kohtu voi valua ulos. Tarja Virtanen kertoo kirjassaan, että tapasi Keniassa käydessään alun perin irlantilaisen valmentajan, joka kertoi 1970-luvun asenteista: ”Se ei kuulunut vaimojen rooliin, juosta kilpaa.” (s. 278)

Juoksu synnytyksen jälkeen

Aloitin juoksuharrastuksen kolmannen lapseni ollessa jo yli 1-vuotias. Kaikkien raskauksien aikana ja jälkeen olen kuitenkin kävellyt. Ensimmäistä lasta odottaessani ja raskauden mennessä yliajalle olin kuolla tylsyyteen. Tein tunnin mittaisia kävelylenkkejä yksikseni, mutta neuvolassa kehotettiin puolittamaan aika. Tajusin neuvolantädin varoituksen, kun kolmas lapsi syntyi 20 minuutin sairaalassaolon jälkeen.

Vaunulenkit ensin yhden, sitten kahden ja lopulta kolmen lapsen kanssa kasvattivat peruskuntoa, ja siitä oli helppo vaihtaa pikku hiljaa juoksuksi. Miten minusta tuli juoksija -postauksessa on tarkempi kertomus juoksun aloittamisesta. Varsinaisia vinkkejä minulla ei ole antaa, mutta totean vain, että hiljaa hyvää tulee. Anna kehon palautua kunnolla, ennen kuin lähdet lenkkipoluille.

Hiihtäjä Riitta-Liisa Roponen kertoo kirjassaan, miten lähti parin viikon kuluttua synnytyksestä hiihtolenkille. Kuuden viikon kuluttua synnytyksestä hän osallistui  ensimmäisiin kilpailuihinsa (s. 18). Tällaisia tarinoita lukiessa pitää muistaa, että kyse on huippu-urheilijasta, ja kuntoilijat painivat aivan eri sarjassa. Jopa keisarileikkauksen tehnyt lääkäri oli kommentoinut äidin vahvoja vatsalihaksia. Leikkauspöydälle siis harvemmin tulee tällaista urheilullisessa mielessä huipputapausta.

kirja
Luen juuri kirjaa Äitinä huipulla, joka kertoo Riitta-Liisa Roposesta.

Synnytys vs. maratoni

Ensimmäisestä on kolme kokemusta ja toisesta yksi. Niitä yhdistää vain se, että molemmissa tuntemani kipu on aikapäiviä sitten kadonnut muistista. Luin jokin aika sitten ruotsalaisen psykiatrin Anders Hansenin kirjoittaman kirjan Aivovoimaa, ja siinä oli selitetty tätä valikoivaa unohtamista. Muistilla on kyky unohtaa valikoivasti fyysisen toiminnan aiheuttama kipu. Hansen käyttää kirjassaan (s. 149) esimerkkeinä juuri synnytystä ja maratonia.

Hansen kirjoittaa, että jokin luonnollinen mekanismi auttaa unohtamaan synnytyskivun tai ainakin niiden intensiivisyyden, jotta synnyttäjä ei alkaisi välttää lasten hankkimista. Kuten monta muutakin asiaa, Hansen selittää savannilla asuneilla esi-isillämme. Saalista oli rankkaa jahdata pitkiä matkoja, mutta jos rankkuuden unohti, oli pian valmis aloittamaan uuden jahdin.

Onko sinulle joskus käynyt niin, että juoksukisan aikana vannot ettet koskaan enää osallistu näihin mittelöihin ja maaliviivan ylitettyäsi olet taas valmis ilmoittautumaan seuraavaan kisaan? Happens to me all the time…

Huono omatunto

Keksin juostessani monta syytä, miksi minun ei pitäisi olla lenkillä vaan lasten kanssa. Yritän järjen äänellä vaimentaa kolkuttelevaa huonoa omaatuntoani. Oikeasti olen viikolla vain yhtenä iltana poissa Juoksuklubin treeneissä. Viikonlopun pitkiksille lähden joskus niin aikaisin, että lapset vasta heräilevät kotiin tullessani. Yhden viikon treeneistä ajoitan lapsen harrastuksen ajalle. Ja on lapsilla isäkin. Kavereita. Eivätkä koululaiset jokaista hetkeään muutenkaan halua äidin kanssa viettää.

Hyvinvoiva, virkeä ja tyytyväinen äiti on kuitenkin koko perheen etu. Haluan myös antaa lapsille hyvän esimerkin. Lumien sulettua voin taas lähteä lasten kanssa lenkille: minä juosten ja lapsi pyörällä. Näillä lenkeillä tulee luonnollisia spurtteja ja välillä pysähdyksiä, kun en ole itse määräämässä vauhtia.

img_3542

Paineita, ennakkoluuloja ja oletuksia asetan nähtävästi sekä minä että ympäristö. Onneksi noista 1960- ja 1970-luvun asenteista on tultu kauas. Joskus niistä saattaa kuulua kaikuja, kuten kuulemani kommentit osoittavat. Omalla esimerkillään ja tekemisellään voi onneksi osoittaa toisin. Kukas sen kissanhännän nostaa ellei kissa itse?

Tässä satunnaisia ajatuksiani äitiydestä ja juoksusta. Onko teillä jakaa jotain kokemuksia tai ajatuksia?

Yksi kommentti

  1. Moi Elina!
    Olen paljon miettinyt myös tätä samaa aihetta. Hyvin samaa rataa ovat myös ajatukseni kulkeneet :). Minullakin on kolme lasta, joista vanhin oli hieman yli neljän vuoden, kun nuorin syntyi. Nyt nuorimmainen on menossa ensi syksynä eskariin.
    Mietin tuota maratonin ja synnytyksen vertaamista, minulla takana yksi maraton ja toinen polkumararton + polku-ultra ja kolme synnytystä, kaikki kylläkin sektiolla (kahta yritin kyllä viimeiseen asti saada alakautta ulos…), enkä osaisi näitä kahta verrata toisiinsa. Maratonille kuitenkin lähdetään vapaaehtoisesti, mutta synnytystä ei voi välttää, jos on raskaaksi tullut, eikä sitä voi lopettaa kesken, vaikka miltä tuntuisi :D. Ja minä henkilökohtaisesti koin ainakin aivan infernaalisesti kovempia tuskia synnytyksessä, kuin missään muualla. Mutta sen allekirjoitan, että molemmissa tuska unohtuu nopeasti. Muistan, kun istuin Vaarojen maratonin jälkeen maalialueella melkein keuhkoni ulos yskien ja päätin etten enää ikinä kilpaile poluilla… ensi kesänä toivottavasti juoksen Pallas-Hetta ultran ja kovasti haaveilen Vaarojen revanssista.

    Minä aloitin juoksemisen 2014 lähes nollakuntoisena ja ylikiloilla. Aluksi syyllisyys kalvoi, mutta nopeasti kaikki ymmärsivät, miten paljon parempi äiti voin olla, kun saan juosta. Nykyisin lapset jopa vähän ihmettelevät, jos en lähde lenkille tiettyyn aikaan, kun pidän välillä kevennetynpää viikkoa 😀

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s