Pyeongchangin talviolympialaiset Etelä-Koreassa ovat alkaneet. Mukana Suomen joukkueessa on myös toukokuussa 40 vuotta täyttävä hiihtäjä Riitta-Liisa Roponen. Sain juuri sopivasti ennen olympialaisten alkua luettua kirjan Äitinä huipulla – Riitta-Liisa Roposen tarina (Fitra 2017, 224 sivua). Kirjan on kirjoittanut Taru Schroderus.
Äitinä huipulla kertoo Riitta-Liisa Roposen urasta vuosina 2004-2017 äitiyden näkökulmasta. Hänen ja puolison Toni Roposen lapsi Ida syntyi alkuvuonna 2004. Kirja tarjoaa näkökulman huippu-urheilijan harjoitteluun raskauden aikana, synnytyksen jälkeen ja ennen kaikkea, millaiseksi perhe-elämä muotoutuu, kun harjoitusleirit ja kisamatkat vievät Riitta-Liisaa pitkin Eurooppaa ja kauemmaksikin.
Kirjasta kuvastuu keskinäinen syvä välittäminen, lämminhenkisyys ja perheen sijoittaminen etusijalle. Huippu-urheilijan uran yhdistäminen äitiyteen on tarkoittanut perheen tyttärelle Idalle satoja ja satoja vuorokausia harjoitusleireillä ja kisamatkoilla ulkomaita myöten. Riitta-Liisan puoliso Toni on valmentanut vaimoaan vuodesta 2006 alkaen. Hän on luonnollisesti matkustanut perheen mukana.
Alkuvuosina harjoitusleireillä ja kisamatkoilla mukana matkusti Riitta-Liisan äiti eli mummu, joka huolehti Idasta tämän äidin ollessa harjoituksissa tai kisaamassa. Kun Ida vähän kasvoi ja tarvitsi enemmän puuhaa leirien aikana, mukaan lähti Tonin isä eli ukki.
Roposten perheellä on ollut myös luottohoitaja, joka kulki mukana Euroopassa ja josta tuli koko perheen ystävä. Kun Ida ei ole enää tarvinnut hoitajaa, on entinen lastenhoitaja huolehtinut perheen kotiin jäänestä koirasta. Riitta-Liisa kertoo antavansa suuren arvon kaikille, jotka ovat auttaneet häntä perhe-elämän ja huippu-urheilijan uran yhdistämisessä.
Ida aloitti koulun vuonna 2011, mutta kulki siitä huolimatta edelleen perheen mukana ulkomailla. Alaluokilla Ida oli poissa koulusta joka kuukausi keskimäärin 7-10 päivää (s. 77), mutta äitinsä kertoman mukaan koulumenestys on ollut runsaista poissaoloista huolimatta kiitettävällä tasolla (s. 79).
Aivan huoletonta reissuelämä ei aina ole ollut. Äitinä Riitta-Liisa kertoo tunteneensa syyllisyyttä siitä, että reissaamisen ja lähinnä aikuisten seurassa vietetyn ajan vuoksi tytär kärsi kavereiden puutteesta koulun aloitettuaan. Myös eron hetket ovat olleet kipeitä – aivan kuten ne olisivat olleet kenelle tahansa äidille.
Sapporon MM-kisojen aikaan 2007 Riitta-Liisa joutui olemaan erossa Idasta kolme viikkoa ja hän kuvaa, miten eron hetki oli sydäntä riipivä (s. 41). Myös Vancouverin olympialaisista 2010 Riitta-Liisa kertoo, että henkinen puoli oli olympiakylässä kovilla (s. 58).
Harjoitusleireille perhe oli helpompaa ottaa mukaan, mutta lasten saaminen mukaan olympialaisiin oli liian vaikeaa järjestää. Suomen hiihtomaajoukkueen päävalmentajana vuosina 2006-2014 toiminut norjalainen Magnar Dalen ei myöskään sallinut perheiden majoittua samassa paikassa kilpailijoiden kanssa. Kirjassa kerrotaan, miten Idan oli joskus vaikea ymmärtää, miksi ei voinut jakaa hotellihuonetta äitinsä kanssa, vaan yöpyi hoitajansa kanssa muualla.
Kirja avaa muutenkin hiihdon maailmaa. Päävalmentajat ovat omia persooniaan, joiden linja saattaa vaikuttaa yllättävällä tavalla urheilijaan. Lisäksi pääsee kurkistamaan, miten hiihto on muuttunut ja mitä se tarkoittaa hiihtäjälle ja hänen valmistautumiselleen kisakauteen.
Sprintti- ja yhteislähtökilpailut ja skiathlon ovat tulleet Riitta-Liisan uran aikana ja ne ovat tarkoittaneet irtiottokyvyn, ylivauhtisen alun ja tasatyönnön roolin korostumista (s. 96). Hiihtäjille helposti naureskellaan, jos he syyttävät suksia tai voitelua huonosta menestyksestään, mutta kirjan luettuani tajuan, että asia on moniulotteisempi kuin voisi olettaa.
Kirjasta kuvastuu määrätietoinen ja puuhakas nainen, jolle ystävät ja perhe ovat tärkeitä. Perhe Roponen selvästikin tykkää järjestää juhlia ystävilleen. Juhliin he suunnittelevat leikkimielisiä kisoja vierailleen.
Roposen perhe apujoukkoineen on järjestänyt myös hiihtokilpailuja kotikonnuillaan. Lassilanperäntien mestaruushiihdoista (s. 73) lukiessani viimeistään totesin, millainen puuhaperhe on kyseessä. Mukaan oli kutsuttu ystäviä, sukulaisia, lapsen kavereita ja koko naapurusto. Palkinto jaettiin tietenkin kaikille.
Kirjan nimi lupaa tarinan siitä, mitä on olla äitinä huipulla, ja mielestäni siinä on onnistuttu. Kirja on rehellinen ja silottelematon, vaikka jotain on varmasti jätetty poiskin. Puoliso Toni Roponen avaa aivan kirjan lopussa mustasukkaisuuttaan (s. 184) ja kertoo, että vuosina 2005-2010 heillä oli ajoittain vaikeaa. Riitta-Liisan osuudessa tästä ei puhuta mitään.
Kirjasta saa kuvan määrätietoisesta ja värikkäästä hiihtäjätähdestä, mutta kirjan kannen valju potretti haalealla taustalla ei tee oikeutta päähenkilölle. Kirjan sivuille tekstin lomaan on koottu värikkäitä kuvia Riitta-Liisan uran varrelta ja jäin miettimään, miksi jotain näistä kuvista ei ollut valittu kanteen. Takakantta sentään värittää iloinen maaliintulokuva.
Kirjan tekstiä oli mukava lukea ja kiinnostavuus pysyi yllä loppuun asti. Kirjan loppupuolella kerronnassa oli pientä haparointia, minkä vuoksi pohdin, oliko tekstin kanssa tullut kiire. Joulun alla 2016 Riitta-Liisaa alkaa vaivata pakarakipu, joka myöhemmin paljastuu välilevynpullistumaksi. Pullistuma leikataan helmikuussa 2017. Tässä kohtaa kirjassa alkaa vilistä päivämääriä ilman vuosilukua. Mikäli kirjan on haluttu kestävän aikaa ja olevan luettavissa olympiavuoden jälkeenkin, olisi näihin vuoden 2017 päivämääriin voinut laittaa perään vielä vuosiluvun.
Yli 200-sivuisesta kirjasta oli hyvinkin vielä viidesosa jäljellä, kun elettiin jo vuoden 2017 puoliväliä. Siinä kohtaa mietin, millä loppukirja on täytetty. Olihan kirja julkaistu jo vuoden 2017 puolella. Loppu oli täytetty kuvauksilla Riitta-Liisan harjoittelusta, parhaan ystävän kertomuksesta ja terveisistä maajoukkueleiriltä. Mukavia näkökulmia, vaikka loppuosa olikin hieman ”silppua”.
Aivan kirjan loppuun oli säästetty jotain mielenkiintoista: Riitta-Liisan omin sanoin kertomia suunnitelmia uran jälkeen. Hiihtäjä ei ole vielä tehnyt päätöstä uransa lopettamisesta, mutta pian 40-vuotiaalla ei tietenkään kovin monta vuotta enää ole uraa jäljellä ainakaan maailman huipulla. Selvästikin jatkoa on jo suunniteltu. Mutta mitä hiihtäjätähti mahdollisesti tulevaisuudessa tekee? Lue tämä mielenkiintoinen kirja ja saat tietää.
LENKILLÄ 