Mitä pidemmän matkan juoksee, sitä vähemmän kyse on juoksusta. Näin kirjoittaa englantilainen Alexandra Heminsley kirjassaan Running Like a Girl. Olen juossut vasta yhden maratonin (harjoittelen toiselle), joten en osaa sanoa mitään siitä, kun juostaan todella pitkiä ultramatkoja.
Vaikkapa sellaisia, kuin sisututkija Emilia Lahti. Hän uurastaa tällä hetkellä Uudessa-Seelannissa tavoitteenaan juosta 50 ultramaratonia 50 päivässä. Kirjoitin hänen Sisu not Silence -kampanjastaan aikaisemmassa postauksessani.
Uskallan kuitenkin väittää, että Heminsleyn kirjoituksessa on perää. Jos juoksu alkaa tuntua ikävältä, voi ajatukset harhauttaa pois epämukavasta olosta. Jälkeenpäin tulee kuitenkin aina onniteltua itseään, että jaksoinpas tai onneksi en keskeyttänyt, vaikka pahalta tuntui.
Itsestään saa usein enemmän irti, kuin oli ajatellutkaan. Ei saa antaa negatiivisten ajatusten pilata juoksua, koska jaloilla kuitenkin juostaan, vai kuinka?
Eräs toinen juoksukirja, jonka olen lähiaikoina lukenut, on Mark Rowlandsin Running with the Pack. Rowlands on filosofi, mikä näkyy hänen pohdiskelevasta otteestaan. Hän jopa miettii, oliko filosofi René Descartes oikeassa väittäessään aineen ja hengen olevan erillisiä. Joskus juostessa Rowlandsista on alkanut tuntua, että keho on vain väline, joka kuljettaa häntä eteenpäin ja mieli kulkee omia polkujaan.
Rowlands myös toteaa, että pitkänmatkanjuoksussa olennaista on mielen taito huijata kehoa – ja olla siinä vakuuttava.
Joskus, kun vauhdikkaammissa harjoituksissa tekisi mieli keskeyttää tai vähintään hidastaa vauhtia, huijaan kehoani ajattelemalla jotain ihan muuta kuin juoksua. Maratonilla hoin yksinkertaista mantraa puskiessani pellonlaitaa pitkin.
Running Like a Girl kirjan kirjoittanut Heminsley toteaa kirjassaan, että jalkoja tarvitaan liikuttaman kehoa eteenpäin, mutta suurin haaste on mieli. Estää mieltä romahtamasta.
Tarja Virolainen totesi hauskasti kirjassaan Juoksijan sielu, miten Tokion maratonin lähtöviivalla tuuppasi sisäisen nalkuttajansa ihmisjoukon sekaan. ”Nyt riitti sisäisen nalkuttajan jäkätys.” Hän kertoo, miten oli haukkunut itseään jo etukäteen huonosta suorituksesta ja etsinyt selityksiä mahdolliselle huonolle juoksulleen.
Tokiossa ei syntynyt uutta henkilökohtaista maratonennätystä, mutta Virolainen kertoo, että juoksu jäi mieleen hyvänä juoksuna, jonka jälkeen hän oli fyysisestikin poikkeuksellisen hyvässä kunnossa. Kannatti olla kuuntelematta sisäistä nalkuttajaansa.
Se, että juoksija jutustelee olemattomille hahmoille, ei ole merkki horjuvasta mielenterveydestä. Ei tarvitse aukaista diagnoosiluetteloa ja alkaa etsiä sopivaa kirjain- ja numeroyhdistelmää.
Kun luin Virolaisen mainitsemasta ”sisäisestä nalkuttajasta”, tuli mieleeni heti ne monet nimitykset, joilla tuota sisäistä kriitikkoa kutsutaan kirjoitusoppaissa. (Huomaan lukevani paljon juoksusta ja kirjoittamisesta, mutta sitä en tiedä, tekeekö se minusta parempaa juoksijaa/kirjoittajaa).
Sisäinen kriitikko, kriitikkominä, myrkkytehdas, apinamieli, sisäinen vihollinen. Ainakin tällaisia nimityksiä olen kuullut. Virpi Yliraudanjoki on julkaissut omakustanteisen kirjoitusoppaan Lupa kirjoittaa (2016), jossa hän toteaa, miten ”Jokaisen kirjoittajan seurana pysyy kriitikkominä tai sisäinen sensori, jonka keskeisin tehtävä tuntuu olevan kirjoittamista ehkäisevän mantran hokeminen.” (s. 82) Tämän voi laajentaa koskemaan myös juoksua: et osaa, et kumminkaan pääse maaliin, olet huono.
Kriitikkominän olemassaolo on ihan hyvä asia, jotta tekemisissämme olisi jotain tolkkua. Se estää meitä lyömästä yli. Mutta sen ei saa antaa estää meitä käyttämästä potentiaaliamme, joka meillä on.
Joskus on kuitenkin pakko myöntää häviönsä. ”In endurance running there’s a fine line between gritty courage and downright dumb-ass bravado.” kirjoittaa Heminsley mainiossa kirjassaan. Eli sisukkuuden ja hölmöyden välinen ero on kuin veteen piirretty viiva.
Hölmöyden tuolla puolen hoipertelijat saavat parhaimmillaan/pahimmillaan ambulanssikyydin sairaalaan, kun ovat ylittäneet maratonin maaliviivan. Juoksukisoissa jatketaan matkaa, vaikka päässä huippaa, jalkaa kramppaa tai vanha vamma ilmoittelee itsestään.
Silloin, kun et vielä ole ylittänyt hölmöyden rajaa, jatka sisukkaasti. Huijaa mieltäsi, tuki sisäisen myrkyttäjän suu, hymyile. Pidemmässä rasituksessa aivot alkavat käyttää vähemmän energiaa, jotta sitä säästyisi jalkojen eteenpäin liikutteluun. Mitä sitten jäljellä olevalla aivokapasiteetilla juostessasi ajatteletkaan, älä anna sen olla negatiivista.
PS: Kesäiset kuvat aamulenkiltä viime juhannuksena.
LENKILLÄ 