Työnsin ostoskärryjä ulos Niittykummun Lidlin aivan liian ahtaista ovista. Kärryissä oli viisi muovikassillista ruokaa, joilla viisihenkinen perhe pärjäilee taas pari päivää. Piti mennä juoksemaan, mutta kärräsinkin muonaa autonperään.
Auton parkkeerasin perhepaikalle ovien eteen. Onneksi yksi lapsista oli mukana ja lapsiperheen autosta kieli myös turvaistuin takapenkillä. Toinen lapsi oli harrastuksessaan, jonka aikana olen muutaman kerran päässyt juoksemaan (lue lisää täältä). Kolmas lapsi odotti kotona omaan harrastukseen lähtöään.
Aika perussettiä varmaan monessa perheessä, jossa on kouluikäisiä lapsia. Iltaisin ei paljon tarvitse miettiä, mitä tekisi. Kärsin tylsyydestä viimeksi kesäkuussa 2006, kun ensimmäinen raskaus oli yliajalla. Myös sairastaessani keuhkokuumetta loppuvuodesta 2016 oli melko tylsää. Silloin kun jaksoi ajatella, että on tylsää.
Aloin jokin aika sitten lukea Larry Shapiron kirjaa Zen ja juoksemisen taito. Kirjassa Shapiro jakaa esteet lähteä juoksemaan ulkoisiin ja sisäisiin. Ulkoisia esteitä ovat esimerkiksi niin kova ukonilma, että ulos ei uskalla mennä. Tai että koira söi lenkkikenkäsi. Kaikki kymmenen paria.
Sisäiset syyt ovat enimmäkseen tekosyitä. Kurja sää, joka oikeasti tai ainakaan oikein pukeutuneena ei ole kurja. Ihminen vain ajattelee sen olevan kurja. Väsyttää, vaikka todellisuudessa juoksu piristäisi.
Aloin pohtia omia esteitäni lähteä juoksemaan. Ne ovat lähes poikkeuksetta Shapiron mittareilla ulkoisia. Lapsi tarvitsee apua läksyissään tai hänen kanssaan pitää kerrata koealue. Koulu-uintiin tarvitaan uusi uimapuku tai uudet uimalasit hukkuneiden tilalle. Kaveri pyytää kahville, ja ajattelen, että pitäähän sitä muutakin elämää olla kuin juoksu.
Toisin sanoen minulla ei ole motivaatio-ongelmia. Ajan puutteen vuoksi lähden mielelläni juoksemaan aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Kun käy töissä, on kolmen koululaisen äiti ja villakoirat pitää säännöllisesti imaista Electroluxin pölypussiin, muutama ylimääräinen tunti vuorokauteen ei olisi pahitteeksi.
Ajanpuute tekee kekseliääksi. Voi käydä juoksemassa lapsen harrastuksen aikana. Juosta työmatkoja. Ja eihän tämä pelkkää kurjuutta ole. Joskus iltaisin on aikaa käydä lenkillä ja olenpa aamullakin käynyt juoksemassa, kun on ollut töistä etäpäivä. Siitä saa hyvän startin päivään. Viikonloppuisin pääsen pitkälle lenkille, kun miehelläkin on paremmin aikaa olla kotona.
Keskiviikkoisin otan aina itselleni aikaa 2,5-3 tuntia, kun käyn viikoittaisissa Juoksuklubi2:n harjoituksissa. Näinä iltoina olen välillä saanut lastenhoitoapua ystäviltäni, mistä kiitos heille. Olen ajatellut, että käymällä itse omassa liikunnallisessa harrastuksessa näytän lapsille hyvää esimerkkiä.
Enkä halua valittaa. Tämä on oikeastaan aika mukava tilanne, kun itseään ei tarvitse pakottaa lenkkipolulle, vaan sinne lähtee mielellään. En voi sanoa, että aina tulee lähdettyä iloisin mielin, sillä joskus huono omatunto kalvaa, kun painan ulko-oven kiinni perässäni. Mutta se, että lapset takaisin tullessani juoksevat ovella vastaan ja halaavat, on aika mahtavaa.
Tiedän itseni, että mikäli minulla olisi rajattomasti aikaa, kuluttaisin sen miettimällä mitä tekisin. Sama on rahan kanssa. Jos sitäkin olisi pohjattomasti, tuntuisiko mikään enää miltään?
Olen vain tyytyväinen, että innostuin juoksusta vasta kolmannen lapsen syntymän jälkeen. Nyt minulla on vain vuosi vuodelta enemmän aikaa, eikä tarvitse käydä enää uudelleen läpi pikkuvauva-aikaa yösyöttöineen ja vaipparuljansseineen.
Kaiken kiireenkin keskellä tulevaisuus näyttää hyvältä. Sitten kun en enää voi juosta, hyppään altaaseen. Se on mun ”Plan B”. Pläts! Ja on niitä muitakin. Mutta mennään tällä niin kauan kuin mahdollista.
LENKILLÄ 