Uncategorized

Sininen hetki

 

img_4046

Viikonloppuna en ehtinyt lenkille, mutta selvisin. Huh! Tai no, olin sunnuntaiaamuna metsäretkellä poikieni kanssa ja he käskyttivät minua juoksemaan perässään poluilla. Tämä on seuraa johtajaa, he kiljuivat kirkkailla äänillään.

Onko siinä sitten eroa, pukeeko värikkäät tekniset vaatteet ja lähtee tamppaamaan lumisia polkuja, vaiko juoksee lasten perässä mustassa toppapuvussa kamera rinnuksilla pomppien. Sain myös hienoja kuvia.

luminen metsä
Lumeen tamppautuneita polkuja lähimetsässä.

Sunnuntaina tyttäreni lähti seurakseni GoExpo-messuille. Häntä ei pahemmin tarvinnut maanitella mukaan, sillä hevoset vetivät puoleensa. Suurin osa messuilla viettämästämme ajasta kuluikin ihastellessa niin maailman pienimpiin hevosiin kuuluvia falabelloja kuin maailman suurinta hevosrotua shirehevosta.

Messujen Kunto-puolella ehdin käydä moikkaamassa siellä töissä olleita Juoksujalka vipattaa Merituulia ja Pikkuliteniä eli Ninaa. Ehdin nopeasti kokeilla Hokan kenkiä ja taisin ihastua. Sitten minua jo vedettiin hihasta takaisin hevosten pariin. Ja olihan siellä alpakoitakin.

alpakka
Alpakka GoExpo-messuilla Messukeskuksessa.

Sunnuntai-iltana katsoin Vastaisku ankeudelle -blogia pitävän Jennyn vinkkaaman dokumentin From Fat to Finish Line (katseltavissa ainakin Netflixissä). Sitä katsellessa tuli jo palo juoksemaan. Mietin, miten Jenny oli viitsinyt kiusata itseään katselemalla sairasvuoteella juoksua. Minä en sentään ollut sairas, vaan makoilin sohvalla sunnuntai-iltana odottaen uutta viikkoa ja mahdollisuutta päästä juoksemaan.

Oli muuten hyvä dokumentti, jota voin suositella, jos sinulta löytyy Netflix. Nimen perusteella odotin, että dokumentissa seurattaisiin painonpudotusta, mutta kyse olikin ihmisistä, jotka enimmäkseen olivat jo pudottaneet (jotkut hurjastikin) painoaan, ja osana elintapojen muutosta olivat alkaneet harrastaa juoksua. Niin monta erilaista tarinaa, vartaloa ja juoksutyyliä. Juoksijoihin mahtuu monen näköistä menijää, ja kaikki ovat yhtälailla juoksijoita.

Dokumentin maisemat olivat tuttuja. Siinä seurattiin kisaa, jossa juostiin Miamista Key Westiin. Kukaan ei juossut yli 300 kilometrin matkaa yksin, vaan kukin joukkueen juoksija 5-12 kilometriä kerrallaan. Voi sitä juoksun iloa ja välillä suruakin! Olimme mieheni kanssa alkuvuodesta 2005 Miamissa ja huristelimme tuota matkaa Miamista etelään avoautolla. Those were the days!

Nyt katsoin olohuoneen sohvalta samaa tietä ja mietin, että olisipa kiva päästä tuonne juoksemaan itsekin. Tasaista baanaa silmänkantamattomiin. Tai siis kyllähän se tie ennen Kuubaa loppuu. Me kävimme Key Largossa kääntymässä.

keylargo1
Florida Keys vuonna 2005.

Ei ihme, että Mark Rowlands kirjassaan Running with the Pack (lue kirja-arvostelu täältä) valitteli, ettei Miamissa voi tehdä mäkitreeniä missään. Korkeita paikkoja ei ole. Löytyy Richmond Heights ja Olympia Heights, mutta ne ovat vain nimiä. ”It’s a sick joke”, Rowlands kirjoittaa mainion kirjansa sivulla 83.

Maanantaina työmatkajuoksu ei tullut kysymykseen, koska piti kuljettaa työkonetta mennen tullen. Työmatkapyöräilyyn ilma oli liian kylmä, sillä pakkasta oli -15 astetta. Kuljin laiskasti autolla ja junalla, mutta loppumatkan töihin sentään kävelin. Ehdin melkein kuunnella maanantaiaamun Aamulenkki-tallenteen.

Oli taas mielenkiintoista tarinaa Jari Sarasvuolta. Heti kun pääsin työpöydän ääreen, piti kirjoittaa pari sanaa ylös post it -lapulle. Tallenteet katoavat netistä keskipäivällä, joten en voisi enää palata siihen työpäivän jälkeen. Mistä näissä Aamulenkki-tallenteissa on kyse? Lue lisää edellisestä postauksestani Aamulenkillä Jari Sarasvuon kanssa.

polku pellolla
Sininen hetki iltalenkillä.

Maanantai-iltana heitin heppatytön tallille ja vihdoin pääsin omalle lenkilleni. Olin luvannut suunnitella reittiä ensi sunnuntain yhteislenkille. Niinpä juoksin reilun kahdeksan kilometrin lenkin, johon yhdistäisimme vielä edellisellä kerralla juoksemamme seitsemän kilometrin lenkin (lisää postauksessa Yhteislenkki pakkasessa).

Ensi sunnuntaina 11.3. juostaan siis Juoksujalka vipattaa kanssa yhteislenkki lähtien klo 11 Leppävaaran urheilupuistosta. Jos juoksee molemmat lenkit, matkaa tulee noin 15 kilometriä, mutta voi osallistua myös vain ensimmäiselle lenkille ja jäädä Leppävaarassa pois, jos haluaa pitää lenkin lyhempänä. Tapahtumasta löytyy lisätietoja Facebookista.

Kun syksystä kevääseen vie lapsia harrastukseen aina samaan aikaan, on ilo huomata iltojen valostuminen. Maanantai-iltanakin ehdin juosta koko lenkin melkein valoisaan aikaan. Tai ainakin osuin siihen siniseen hetkeen.

Postista hain lisää jotain sinistä. Siellä odotti tilaamani Sisu not Silence -huppari. Kirjoitin aikaisemmin postauksessa Sisulla eteenpäin Emilia Lahden huimasta tempauksesta, jossa hän on päättänyt juosta Uuden-Seelannin halki yhteensä 2400 kilometriä. Urakka loppuu torstaina 8. maaliskuuta, joten huppari saapui juuri ajoissa.

sininen huppari
Huppari teespring.comista.

Kampanja on nostanut esiin sekä lähisuhdeväkivaltaa että ultrajuoksua. Olen mielelläni mukana tukemassa hyvää työtä ja tietenkin seurannut mielenkiinnolla somen kautta juoksun etenemistä maapallon toisella puolella. Emilian teipattuja varpaita ja välillä hieman tuskaisia kasvoja. Sain mustan varpaankynnen juostuani vuoden toistaiseksi pisimmän lenkin 22 kilometriä (lue lenkistä lisää täältä).

50 kilometriä 50 päivässä on jotain käsittämätöntä. Emiliakin on joinain päivinä joutunut turvautumaan pyörään säästääkseen jalkojaan. Mutta se ei himmennä suoritusta yhtään! Minä pysyn ultrajuoksua paljon lyhemmissä matkoissa ja seuraan tilannetta mustuneen kynteni ympärillä.

Follow my blog with Bloglovin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s