Taas yksi peruuntunut juoksutapahtuma

Ensimmäinen Helsinki Half Marathon saa vielä odottaa. Kipeä lonkankoukistajani on päivä päivältä parempi, mutta puolimaratonin juokseminen ei tule vielä kuuloonkaan. En ole avannut kisaorganisaatiolta saamiani sähköpostiviestejä puhumattakaan siitä, että hakisin jo maksamani tapahtumapaidan. Ehkä ensi vuonna.

Tämä on juoksublogi, johon kirjoitan lähinnä juoksusta. Tällä hetkellä ei ole paljon mitään kerrottavaa, enkä jaksaisi pelkästään valittaa. Juoksu täyttää blogin, mutta omasta elämästäni juoksu kattaa vain osan. Vaikka yksi osa elämästäni ontuu, muuten rullaa mukavasti.

On esimerkiksi perhe. Lapseni ovat itse sanoneet, etteivät he halua julkisiin someprofiileihini, joten he pysyvät myös blogini ulkopuolella. Huomaan, että seuraavassa sukupolvessa kasvaa fiksuja diginatiiveja. Mutta osattiin sitä ennenkin. Äidilläni on säästössä hänen tätiensä vanhoja postikortteja, joita tädit lähettivät toisilleen 50-luvulla. Kirjeitä ja kortteja oli lähetetty hauskoilla lempinimillä.

40- ja 50-luvulla vastausta kortteihin sai odottaa päiviä ellei viikkoja. Varsinkin, jos kyse oli sodan ajan kenttäpostista. Nykyään viestitään WhatsAppilla ja kommunikoidaan hymiöin. Viestit kulkevat vaikka toiselle puolelle maapalloa sadasosasekunneissa. Ja sitä oletamme. Poistumme internet-sivulta, jos se ei lataudu kolmessa sekunnissa. Suoraan sanottuna olemme kärsimättömiä.

Vammani on opettanut taas himpun verran lisää kärsivällisyyttä. Olen saanut heittää haaveet juoksukilpailuihin osallistumisesta romukoppaan yksi toisensa jälkeen. On osattava katsoa eteenpäin pidemmällä aikajänteellä. Ainakin kesän yli syksyyn tai jopa ensi vuoteen.

Paraneminen on ollut hi-das-ta. Mitä muuta voi olettaa pitkän ajan kuluessa tulleelta rasitusvammalta? Kipu jysähti tietoisuuteeni vasta Helsinki10-tapahtuman jälkeen. Uskon kuitenkin, että se on tehnyt tuloaan jo pidempään. Rasitusvammaan on saattanut vaikuttaa jopa se, että olen istumisen sijaan seisonut paljon uuden sähköisen työpöytäni ääressä.

Hiljalleen tullut vamma ei parane sormia napsauttamalla, vaikka haluaisin niin. Että joku antaisi pillerin tai naksauttaisi jalan kuntoon. Sellaista haluaa nykyajan ihminen, joka on tottunut saamaan mullehetikaikkinyt. Osteopaatin kanssa aloitimme hermotusta parantavilla liikkeillä ja siirryimme viikon kuluttua voimaliikkeisiin. Niitä olen tehnyt nyt kaksi viikkoa ja ensi viikolla menen kuulemaan lisää.

Kipu lonkan ja nivusen paikkeilla ei ole tarkkarajainen. En pysty tarkkaan osoittamaan paikkaa, joka on rikki. Huomaan, että epätietoisuudessa eläminen vaivaa. Kipu vaeltaa ja saattaa tuntua hieman eri paikoissa eri aikaan päivästä. Joskus jopa unohdan sen. Kun muistelen päivää, jolloin kävelin tuskissani lääkäriin, tajuan, että tilanne on nyt jo paljon paljon parempi.

Kipua kuulostellessani olen huomannut, että muutenkin aistin tuntojani herkemmin. Tällä viikolla kävin maanantaina tunnin puistojumpassa. Se ei ollut pelkkää käsien heiluttelua, vaan haastoi kunnon lihastyöskentelyyn. Seuraavina päivinä tuntui tervettä lihaskipua. Keskiviikkona pyöräilin työmatkoja 26 kilometriä. Keskisyke oli 152 eli ei ihan kevyttä menoa.

Loppuviikosta tunsin, että lisää treenaaminen olisi aiheuttanut jo jonkinlaisen ylirasitustilan. Havahduin itsekin, miten herkällä korvalla kuulostelin itseäni. Tavallisesti olisin jo alkanut miettiä seuraavaa treeniä, mutta nyt totesin, ettei ole tarpeen lähteä riuhtomaan mihinkään. Pyörälenkki viikonloppuna voisi olla hyvä kolmas ja viimeinen treeni tälle viikolle. Kaikkien näiden rinnalla kulkee myös päivittäiset jumppaliikkeet ja 3-4 kertaa viikossa tehtävät voimaliikkeet, jotka osteopaatti on minut ohjeistanut tekemään.

Muistan miten talven aikana oikein ihmettelin, miten jalkani eivät kipeydy juoksemisesta. Lähes 30 kilometrin juoksulenkki sai aikaan korkeintaan väsymystä. Heikko kohtani löytyi viimein ja se pääsi yllättämään. Mutta kaiken tämän kokeneena uskon olevani taas viisaampi treenaaja ja juoksevani jatkossa terveempänä.

Follow my blog with Bloglovin