Muistan koulun liikuntatunneilta Cooperin testin jälkeisen huonon olon, hyppy- ja muut testit, joiden jälkeen liikunnanopettaja tarkisti suorituksen tason kellertävistä pahvikorteista, ja opettajan osoittelun, kun olin farkut jalassa luistelemassa.
Ei järin iloisia muistoja. Sekaan mahtuu toki myönteisiä kokemuksia: ala-asteella pelasimme pesäpalloa, josta pidin. Juoksimme niin paljon, että mikään määrä vettä ei meinannut sammuttaa liikuntatunnin jälkeistä janoa. Joka paikkaan kuljetettavat vesipullot ovat myöhempien aikojen keksintö.
Tuntuu, että omina kouluaikoinani liikuntatuntien tarkoituksena oli näyttää, mihin oppilas kuuluu. Parhaimmistoon vai vähemmän loistavien joukkoon. Aivan kuin teini-ikäinen ei riittävästi vertaisi itseään muihin.
Vertailusta oli vieläpä tehtävä alleviivaavaa, ettei vain jäisi epäselväksi, kuinka moni samanikäisistä hyppää ilman vauhtia pidemmälle kuin sinä. Tätä tarkoitusta varten liikunnanopettajalla oli kellertävät pahvikortit. Niistä hän katsoi, mihin kohtaan asetuin valtakunnallisesti tulokseni kanssa. Teini-ikäisestä se kuulosti samalta, kuin olisi sanottu päin naamaa: Olet huono.
Päälle kolmekymppisenä innostuin juoksusta. Olen mielessäni palannut sittemmin monta kertaa yläasteaikaiseen Cooperin testiin. Se sijoittuu vuoteen 1993 tai -94. Cooperin lopputulokseni oli keskitasoa ellei peräti hyvä, mutta ikävät muistot liittyvät siihen oloon, joka testin aikana ja sen jälkeen tuli. En silloin ymmärtänyt, että juoksin testissä jossain vauhti- ja maksimikestävyysalueen tienoilla.
Nykyään ymmärrän, että kovaa juostessa kuuluu tuntua pahalta. On järjenvastaista, että koululiikunnassa juoksua edusti juuri Cooperin testin kaltainen rääkki. Miten moni innostui juoksusta sen jälkeen, kun oli huonovointisena kerännyt itsensä kokoon urheilukentän nurmelta?
Koululiikunta ei varsinaisesti innostanut harrastamaan lisää liikuntaa. Opettaja suhtautui välinpitämättömästi. En muista saaneeni häneltä koskaan kehuja, kun en erityisesti loistanut missään lajissa saati tosissani harrastanut mitään.
En ollut huono, mutta enpä itseäni siinä ilmapiirissa hyväksikään tuntenut. Mieluisinta oli vapaa-ajalla käydä pitkillä kävelylenkeillä. Nyt tajuan, että kestävyysliikunta oli ja on edelleen vahvuuteni. Siitä vain ei ollut opettajan kellastuneissa pahvikorteissa taulukoita.
Nyt olen itse kolmen alakoululaisen äiti. Koulusta on välittynyt viesti, että liikunta ei ole enää niin suorituskeskeistä. Oppilasta kehutaan, vaikka suoritus pituushyppypaikalla olisi yliastuttu. Tärkeintä on yrittää. Lapseni on saanut positiivisen Wilma-merkinnän siitä, että on muistanut ottaa pyyheen mukaan liikuntatunnille.
En ole jäänyt omiin koululiikuntatraumoihini vellomaan. Olen löytänyt liikunnan ilon ja haluan jakaa sitä muillekin. En edelleenkään erityisemmin pidä vauhtikestävyystreeneistä. Olen niitä kuitenkin tehnyt, sillä juoksukunto ei muuten kohoa. Raskaammat harjoitukset palkitsevat myös heti treeenin jälkeen hyvänä olona. Pidän rauhallisista lenkeistä, jotka ovat parasta juoksussa. Niistä nautin.
Omat muistoni peruskoulusta ja lukiosta palautuivat mieleen, kun tällä viikolla on puhuttu kouluissa tehtävistä Move-testeistä ja etenkin niihin liittyvästä piip-testistä. Oma lapseni osallistui vuosi sitten Move-testeihin, mutta surullisen kuuluisan piip-testin aikaan hän sattui olemaan kipeänä ja poissa koulusta.
Olen mediasta lukenut, että Move-testien tulokset tulevat kouluterveydenhuollon – ei opettajien käyttöön. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että testit tehdään koulun liikuntatunneilla. Jälleen kerran oppilaita laitetaan järjestykseen, vaikka ylevä viesti on, että asia ei näin suinkaan ole. Eikö tämä voitaisi jo lopettaa?
En tarkoita, etteikö lapsia kuuluisi juoksuttaa ja antaa heidän hikoilla. Sellaisiahan lapset luonnostaan ovat. Juoksevat joka paikkaan, vaikka voisivat kävellä. Vanhempien kielloista huolimatta juoksevat myös sisällä ja hyppivät sohvien yli. Olohuone on lapsen silmin parkour-rata. Joskus lapseni tulevat luokseni ja ylpeänä pyytävät kokeilemaan, miten hikinen heidän päänsä on tai miten tiheään heidän sydämensä lyö. Eivät he liikunnasta rikki mene.
Toivon, että tulevaisuudessa tällaisia muisteloita ei tarvitse kirjoittaa. Minulla top 3:en on päässyt muun muassa huomautus vääränlaisesta vaatetuksesta liikuntatunnilla. Eikö tärkeintä kuitenkin ollut, että ylipäänsä olin tunnilla ja luistimet jalassa. Nykypäivänä opettaja huomauttaisi siitä, että minulla ei ollut kypärää päässä. 90-luvulla elämä ei ollut vielä niin vaarallista, että luistellessa olisi tarvinnut kypärää. Ajat ja tavat muuttuvat, ja toivon, että parempaan suuntaan.
LENKILLÄ 