Asiat eivät parane valittamalla

Sosiaalisessa mediassa tulee jaettua lähinnä iloisia onnistumisen hetkiä. Joskus mietin, pitäisikö enemmän valittaa ajanpuutteesta, kolkuttavasta omastatunnosta, kun olen poissa perheen luota, tai muista epämukavista asioista.

Olisin voinut vaikka kertoa, kun tein vappupäivänä perheelle ruokaa. Tai siis laitoin perunat, salaatit ja muut ja mies grillasi lihan. Olin kuorinut ja pilkkonut pussillisen perunoita ja maustoin niitä uunivuoassa. Otin puolihuolimattomasti pippurimyllyn käteeni, kolautin sen lasikannuun ja pian joka paikka oli lasinsirua täynnä. Kädessäni oli pieni haava.

Kuvan ottaminen tilanteesta ja sen jakaminen someen ei ollut ensimmäisenä mielessä. Laastaroin käteni ja imuroin keittiön. Perunat menivät uunin sijasta roskiin ja laitoin makaronia kiehumaan. Harmitti, kun olin nähnyt vaivaa pienien puikulaperunoiden kuorimisessa.

Suhteellisuudentaju on kuitenkin säilytettävä. Parin päivän sisään kaksi tuttavaani oli murtanut luitaan. Ikäiseni aktiiviset ihmiset kulkivat äkisti rollaattorin ja sauvojen kanssa. En todellakaan alkaisi postata kuvaa kädessäni olevasta Muumi-laastarista. Ja ketä se edes kiinnostaisi?

Kaikilla varmasti on omat isot ja pienet huolenaiheensa. En viitsi omiani hieroa toisten naamaan: katsokaa, miten kurjaa minulla on! Säälikää vähän!

Valotan kuitenkin, millaisten aikatauluongelmien kanssa painin. Minulla on kolme kouluiässä olevaa lasta, mikä näin kesäloman lähestyessä tietää monenlaista menoa. Musiikkiluokan konserttia, kevätjuhlaa, päihdeiltaa (huom! on puhe alakouluikäisistä), info-iltaa yläkouluun siirtymisestä, tarjouspyyntöjen lähettämistä leirikoulusta. Kun siihen yhdistää miehen työmatkan, tietää, että toukokuussa arki-iltoina minut löytää enimmäkseen muualta kuin juoksemasta.

Kun kerron lenkeistäni ja jätän kertomatta aikataulu- ja muista haasteista, voi syntyä kuva, että kirmaan ponnari heiluen milloin missäkin huolta vailla. Ja pääsenhän minä juoksemaan, kun sijoitan lenkit aikatauluihin sopiviin väleihin, enkä keskity valittamiseen. Jos en muuten ehdi, juoksen työmatkoja, lenkkeilen varhain aamulla tai juoksen lapsen harrastuksen aikana.

Perjantaina juoksin töihin. Olen hankkinut juoksurepun, johon työkoneeni mahtuu. Olen vienyt töihin tarvittavat kosmetiikkatuotteet ja muuta tavaraa, jotta niitä ei tarvitse muistaa ottaa kotoa mukaan. Olen työpaikalla muistuttanut tarpeestani kunnon sosiaalitiloihin ja saanut oman lokeron tavaroilleni. Eivät asiat valittamalla parane vaan tekemällä.

Ajoittain tulen kiusallisen tietoiseksi itsestäni, nettiin lataamistani kuvista ja kirjoittamastani tekstistä. En todellakaan ole ajatellut lopettaa blogin kirjoittamista tai Instagram-tilin päivittämistä. Somettomia päiviä tai jopa viikkoja haaveilen kyllä pitäväni. Älypuhelimien keksimisen jälkeen näin on tosin käynyt vain eräällä kahden viikon lomamatkalla Espanjassa, kun loman aluksi puhelimeni varastettiin. En voi suositella, mutta silti suosittelen. Teki hyvää.

Kun on jakanut paljon itsestään, tuntee olonsa haavoittuvaksi. Tämän vuoksi en juuri kerro lapsistani mitään tai jaa heistä kuvia. En halua tehdä heistä enempää haavoittuvia, kuin he ikänsä puolesta muutenkin sosiaalisen median edessä ovat. Omat kuvani ovat soveliaita, mutta silti tunnen olevani esillä (toki omasta tahdostani).

En voi vanhempana päättää lasteni puolesta, että pidän heitä esillä sosiaalisessa mediassa. Omasta puolestani voin tehdä päätöksen, että kerron paljon tekemisistäni. Tosin vain rajatulta elämänalueelta, mutta silti.

Jos kohtaan jotain ikävää, kannan seuraukset. Toistaiseksi ikävin eteeni tullut asia on ollut blogini plagiointi. Sekin oli opettavainen kokemus: tekijänoikeudet ovat osalle ihmisistä tuntematon käsite, tai ainakaan he eivät kunnioita niitä. Aina voi kiistä kaiken, jos jää kiinni.

Yritän tulla koko ajan paremmaksi juoksijaksi ja blogisisällön tuottajaksi. Osin nämä kulkevat käsi kädessä. Olen viime aikoina pystynyt taas tuottamaan enemmän juoksuaiheista sisältöä, kun olen päässyt täysipainoisesti treenaamaan. Viime kesänä, kun en juossut, piti laittaa kaikki mielikuvitus kehiin, että pystyin pitämään juoksublogia.

En halua luoda kuvaa, että kaikki aina vain on hienoa ja ihanaa päivänpaistetta, mutta en halua blogini olevan myöskään pelkkä valitusvirsi. Vastoinkäymisistä kertominen tekee ihmisestä samaistuttavan, sillä todella harva selviää juoksuharrastuksesta ilman takaiskuja. Viime vuonna minua vaivasi lonkan rasitusvamma. En aina ehdi treenata niin paljon kuin haluaisin. Yhtä juoksijaa vaivaa jalkapöydän kipu ja toista polvet. Nyt voin sanoa, että ”tiedän miltä sinusta tuntuu”, kun joku joutuu niin sanotusti telakalle.Lopuksi kerron vielä, miten tämä blogipostaus syntyi. Aihe putkahti mieleeni jo viikkoa aikaisemmin kesken työpäivän. Kirjoitin sen muistiin pienelle post it -lapulle ja jatkoin töitä.

Tämän viikon torstaina kirjoitin ensimmäisen version postauksesta käsin vihkoon. Teen niin lähes aina. Samana iltana kirjoitin tekstin tietokoneelle, jonne päätynyt versio oli melko samanlainen kuin vihkoon kirjoittamani. Tekstiä lukiessani mietin, millaisia kuvia tekstiin sopisi ja mihin väliin.

Perjantaiaamuna ennen töihin lähtöä siirsin tekstin blogialustalle. Korjasin vielä muutaman kirjoitusvirheen, mutta muuten jätin tekstin ”muhimaan”. Kun tekstiin palaa hieman myöhemmin, löytää mahdolliset ajatusvirheet tai hassut lauserakenteet. Juoksin töihin ja otin matkalla postauksen kuvat. Kylmä ilma teki puhelimelle kepposet, ja akku loppui kesken kaiken.

Perjantai-iltana töiden jälkeen lisäsin kuvat postaukseen. Lauantaina aamupalapöydässä kävin tekstin läpi ja tein pieniä korjauksia. Päätin myös lisätä tämän kertomuksen blogipostauksen syntymisestä.

Aivan samoin kuin juoksuharrastukseni, myös bloggaaminen pitää sijoittaa sinne tänne sopiviin väleihin. Aikaa löytyy kyllä, kun haluaa.

Follow my blog with Bloglovin