Näin ystävällisen ohjeen kuulin jalankulkijalta Pasilassa, kun maanantaina pyöräilin neljän ruuhkassa töistä kotiin. Ei tietenkään ollut minun tai ronskia kieltä käyttäneen rouvan syytä, että pyöräilijät ja jalankulkijat oli sysätty samalle kaistalle.
Pasilassa on Triplan kauppakeskuksen rakentamisen vuoksi voimassa kevyen liikenteen poikkeusjärjestely. Sitä on kestänyt jo pari vuotta, eikä loppua näy. Maanantaina oli poikkeusjärjestelyn poikkeusjärjestely, ja se sapetti toisia enemmän kuin toisia.
Asiaton huutelu harmitti, koska siihen kiteytyi ajattelu, jonka mukaan pyöräilijöitä ei aivan pidetä ihmisinä. Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta 29.3.2019. Lehtiartikkeli perustuu australialaiseen tutkimukseen, jonka otos oli pieni ja vääristynyt. Lehti itsekin kehotti suhtautumaan tutkimustulokseen varauksella.
Empiirisen kokemuksen perusteella asiassa on totuuden siemen. En ole muiden – tai ainakaan Pasilassa kohtaamani kärttyisen naisen – mielestä aivan ihminen, kun olen noussut pyörän selkään.
Maanantain solvaus ei ollut ensimmäinen, jonka olen pyörällä kulkiessani kuullut. Liikun paljon myös kävellen/juosten ja olen ajanut paljon autolla viimeisen 20 vuoden aikana. Osaan suhtautua muuhun liikenteeseen mielestäni asiallisesti ja yritän parhaani mukaan huomioida muut tienkäyttäjät.
Pyöräilijänä ja etenkin työmatkapyöräilijänä vähättelevä suhtautuminen harmittaa. En pyöräile töihin tehdäkseni uusia reittiennätyksiä, pelästyttääkseni mummoja tai saadakseni patsastella spandexeissa.
Työmatkapyöräily on ekologinen vaihtoehto, siinä saa liikuntaa ja minun tapauksessani se on myös nopein tapa päästä töihin. Toki perillä pitää käydä suihkussa, mutta niin pitäisi todennäköisesti käydä myös kotona ennen töihin lähtöä.
En ole musta ninja, joka suhahtaa ohi ääntä nopeammin. Minut ehtii huomata, mutta totta kai haluan pyöräillä melko nopeasti. Kuka ei haluaisi aamulla mahdollisimman äkkiä töihin ja iltapäivällä kotiin? En ole vielä tavannut ihmistä, joka tahtoo kuluttaa työmatkaan kauan aikaa: juuttua ruuhkiin ja istua paikallaan joko omassa autossa tai vapaata raidetta odottavassa junassa.
Jos henkilötasolla kuulee solvauksia, pyöräilijä huomaa myös yleistä yhteiskunnan vähättelyä. Mainitsin jo Pasilan. Olen siellä viikoittain todistamassa aamu- ja iltapäiväruuhkaa. Jalankukijoiden ja pyöräilijöiden sekamelska on melkoinen. Moni jalankulkija kuuntelee musiikkia tai muuta mielenkiintoista kuulokkeilla, kulkee nenä kiinni kännykässä tai ryntää kiireisenä niin lujaa, ettei ehdi huomioida muita.
Liikennettä ei voi suunnitella vain yhden käyttäjäryhmän (tässä tapauksessa pyöräilijöiden) tarpeiden mukaan. Ymmärrän sen. Pasilan ruuhkastakin olen aina päässyt läpi. Kyse onkin siitä, että huonolla suunnittelulla pyöräilystä tehdään vähemmän houkutteleva vaihtoehto.
Pyöräilyä ei aina nähdä varteenotettavana vaihtoehtona muille liikkumismuodoille. Se on mielestäni hirvittävän väärin, kun toisaalla puhutaan ilmastonmuutoksesta ja luodaan kauhukuvia siitä, että ”kolmannes maapallon luonnosta tuhoutuu vuoteen 2050 mennessä” (Ylen uutisartikkeli 6.5.2019).
Suurin osa nykyisestä työmatkastani on moitteettomassa kunnossa ja tehty pyöräilijöitä varten. Suoraa tietä ja mäkeä matkan varrella. Ei juurikaan risteävää liikennettä.
Talvella auraamattomuus, keväällä hiekoitussepelin tuskastuttavan hidas kerääminen pyöräteiltä, kantikkaat reunakivet, tietyöt tai pelkästään luokattoman huonot pyörätelineet kielivät siitä, että pyöräilijä ei lopulta ole kuningas liikenteessä.
Tämä viikko on pyöräilyviikko ja tiistai 7.5.2019 pyörällä töihin -päivä. Omani oli jo maanantaina. Pyöräilen töihin 1-2 kertaa viikossa 13 kilometrin matkan, eli päivässä kertyy 26 kilometriä. Tämän kevään olen harjoitellut kohti Helsinki City Marathonia. Noin kertaviikkoinen työmatkapyöräily on lisätty harjoitteluohjelmaan, sillä pyöräily on hyvää palauttavaa liikuntaa juoksijalle.
Kesällä, kun maraton on juostu, tulee varmasti pyöräiltyä enemmän työmatkoja. Työni on istumatyötä sisätiloissa, joten työmatkaliikunta lisää ulkona vietettyä aikaa. Mieluummin 1,5 tuntia päivässä pyörän selässä kuin sama aika autossa, bussissa tai junassa. Tietenkin toivon samanlaista kesää kuin viime vuonna. Jo kesäkuussa ranteessani komeili urheilukellon jättämät rusketusraidat.
Pidän suuresti pyöräilystä. Olen tänä keväänä opetellut käyttämään lukkopolkimia ja maanantaina poljin jo pitkät pätkät kengät polkimissa kiinni. Tästä se lähtee, kunhan muistan irrottaa kengät ajoissa ennen risteystä tai muuta vastaavaa. Muutoin teen pyöräilyslangilla ilmaistuna klossipannut, eli kaadun, kun molemmat jalat ovat tiukasti kiinni polkimissa ja pysähdyn.
Pyörän selkään hyppääminen ei tee minusta tai kenestäkään muusta pyöräilijästä särkymätöntä suhailijaa, jolle voi sähistä mitä vain. Päinvastoin. Joskus minua pelottaa tulla mäkeä alas neljääkymppiä, kun pelkkä kypärä on suojanani. Pyörällä liikkuessa on todella haavoittuvainen.
Onneksi vakavia onnettomuuksia tapahtuu äärimmäisen harvoin. Muuten kuulun riskiryhmään: ymmärtääkseni töihin pyöräileville naisille tapahtuu eniten pyöräilyonnettomuuksia. Tosiasia on, että pyöräilijä jää toiseksi, jos törmää autoon tai muuhun kovaan esteeseen. Yritetään muistaa käyttäytyä itse kukin.
LENKILLÄ 