Olen ollut pian 13 vuotta äiti. Kun oikein pinnistelen, muistan, millaista oli huolehtia vain itsestään. Saapua aamulla kavereiden kanssa rinkka selässä outoon rantakaupunkiin Kroatiassa, kun oli nukkunut yön liikkuvassa bussissa. Tietämättä, missä viettää seuraavan yön. Ennen puolta päivää rantabaarissa tilatut isot oluet auttoivat ratkaisemaan asian.
Nyt muistelen kaihoisasti tuota huoletonta aikaa. Äitiys tuo tullessaan vastuuta, mutta myös ilon tunteita, joita ei voi sanoin kuvata. Kun lapsi laulaa koulun juhlassa ”äideistä parhaimman sain” ja nykii juhlapaitaansa hermostuneesti alaspäin. Toinen äiti vieressäni itkee ja toisella puolella oma puoliso katsoo tilannetta kameran linssin läpi. Itse seilaan tunteitteni kanssa jossain välimaastossa ja huomaan silmieni kostuvan.
Kun on äiti, on oltava epäitsekäs ja muistettava, että on muitakin kuin vain ”minä”. Samalla on hirveän tärkeää olla itsekäs ja muistaa, että on myös ”minä”. Ei kenenkään jatke, ei osa kenestäkään eikä vain muita varten.
Erään määritelmän mukaan kolmilapsinen perhe on suurperhe. Hieman järkytyin tästä tiedosta. En koskaan haaveillut tietyn kokoisesta perheestä tai perheestä ylipäänsä. Sain miehen ja kolme lasta. Ensimmäistä lasta odottaessani minulla oli ajatus siitä, millaisia äidit ovat. Kuva oli hyvin stereotyyppinen ja siihen liittyi asioita kuten ylipaino, huonot hiukset ja puheet pelkistä vauvoista.
En oikein sopinut omassa päässäni olleeseen äitimuottiin. Olin sama entinen itseni, mutta kuitenkin erilainen kuin ennen. Ensimmäinen lapsi oli muutaman kuukauden ikäinen, kun tein hänen kanssaan ensimmäisen pidemmän junamatkan Suomessa. Vedin päälleni samat farkut, jotka jalassa olin istunut avoauton kyydissä Floridassa. Laitoin selkääni saman rinkan, jonka kanssa olin seikkaillut Euroopassa. Tällä kertaa työnsin edessäni lastenvaunuja.
Lapsia tuli vielä kaksi lisää. Aamuisin, kun mies oli lähtenyt töihin ja minulla oli vauvan lisäksi 4- ja 2-vuotiaat lapset, pakkasin katraan mukaani ja suuntasin ihmisten ilmoille. Espoossa, jonka väkiluku kasvaa kasvamistaan, ei ole seurasta puutetta. Ramppasin jos jonkinlaisessa perhekahvilassa ja puistoruokailussa.
Pieni lapsi on kuin käsityö, jonka kanssa riittää näperrettävää. Syömistä, juomista, leikkimistä, vaipanvaihtoa, nukuttamista ja lohduttamista. Kun lapsi vähitellen alkaa syödä itse, kulkea kavereiden kanssa ja lopulta ostaa itse omat vaatteensa, jää vanhemmalle koko ajan enemmän aikaa.
Minulla ei ollut vanhaa harrastusta, johon palata, kun omaa aikaa alkoi taas olla. Onneksi en jäänyt kotiin pyörimään, vaan lähdin lenkille. Juoksuharrastukseni alkoi seitsemän vuotta sitten, eikä siltä tieltä ole ollut palaamista. Enkä edes halua. Aluksi juoksin yksin 20 minuuttia kerrallaan. Nykyään juoksen mieluiten seurassa ja huomattavasti paljon pidempiä matkoja.
Juoksusta on tullut oma juttuni, jolloin muistan, miltä tuntuu olla ”minä”. Juoksu on niin fyysinen kokemus, että tulen tietoiseksi ruumiini rajoista. Tunnen pohjelihakset, sykkeen hampaissa asti ja vastatuulen hikisellä iholla. Elimistöön vapautuu hyvänolonhormoneja ja juoksu tuntuu nautinnolliselta.
Juoksu on yksilölaji, mutta samalla hyvin sosiaalista. Oman valinnan mukaan toki. Voi juosta kertomatta siitä kenellekään, jakamatta yhtään kuvaa nettiin tai käymättä juoksutapahtumissa. Näin suuri osa harrastajista varmasti toimiikin.
Olen ihastunut juoksun sosiaaliseen puoleen. Tykkään nähdä muita juoksijoita yhteislenkeillä ja juoksutapahtumissa. Varsinkin juoksutapahtumat ovat harrastuksen kohokohtia, joihin on mukava valmistautua ja joita on mielenkiintoista puida jälkikäteen muiden juoksuharrastajien kanssa.
Täytän ensi vuonna 40 vuotta, mikä saa pohtimaan omaa elämää ja sitä, mihin se on menossa. Tulee myös katseltua taaksepäin jo kuljettua polkua. Huomaan välillä haikailevani aikaa, jolloin lapset olivat taaperoiässä. Millaisia ihania palleroita ovatkaan joskus olleet he, jotka nyt ovat vain yhtä pitkää jalkaa ja kättä.
Juoksijoissa on paljon itseäni 5-15 vuotta vanhempia kovakuntoisia naisia, jotka olen ottanut esikuvikseni. Oma ulkoinen kuori rapistuu vuosi vuodelta ja sitä vastaan on turha tapella. Hiusten harmaantuminen ja ihon veltostuminen ovat fyysisiä faktoja, jotka jokaisen on kohdattava. Hyvässä kunnossa voi pysyä kaiken ikää, ja itselläni on vielä paljon varaa parantaa kuntoani. Etenkin juoksukuntoa. Peli ei ole vielä menetetty, vaikka kaksikymppiset menevät ohi oikealta ja vasemmalta.
Äitiys jos mikä saa tuntemaan riittämättömyyttä. Äitinä huomaa myös kerta toisensa jälkeen olevansa erehtyväinen ja epätäydellinen. Vanhempana luulee, että opettaa lapsiaan ihmisenä olosta. Käy juuri toisin päin, kun lohduttaa lasta ystävän loukkaavien sanojen jälkeen, vakuuttaa, ettei maailma lopu huonoon koearvosanaan tai kun kuulee lapsen laulavan ”suureks’ kun vartun, unhoon jää et”. Tunteet pyörähtävät sisimmässä kuin betonimylly, jonka sisään on heitetty kaikki omat kokemukset vuosien varrelta.
Koskaan ei tule valmista, ei täydellistä eikä vanhemmuutta voi suorittaa. Ei ole äitimuottia, johon pitäisi mahtua. Asioista ei tarvitse myöskään tehdä liian monimutkaisia ja miettiä liikaa. Itselleni sopii tämä, että minulla on omat juoksujuttuni, koska se antaa paljon myös muille elämänalueille. Äiti-identiteetin kylkeen mahtuu hyvin juoksijan identiteetti. Ja paljon muuta. Hyvää äitienpäivää!
LENKILLÄ 