”Drei ist gut!”, mies lausahti raitiovaunupysäkillä Helsingin päärautatieaseman edustalla. Hyppäsin itsekin kolmosen ratikkaan, joka vei minut keskustasta muutaman kilometrin matkan Meripuistoon Ullanlinnaan. Raitiovaunussa säksähteli saksan kieli, mutta minä ja muut tuppisuut istuimme vielä hiljaa lauantaiaamuna kello 7:15. Juoksuturistit olivat vaatteidensa ja purppuranväristen varustekassiensa perusteella menossa samaan tapahtumaan kuin minäkin, eli Helsinki Half Marathonille.
Varustekassini nitisi kokoon ommelluista liitoksistaan. Eniten tilaa veivät kisakenkäni, sillä en halunnut kastella niitä ennen lähtöä. Pieniä sadekuuroja oli ripsinyt pitkin aamua. Olin pakannut mukaani myös kuivat vaihtovaatteet, sillä taivas saattaisi vielä revetä kunnolla. Kotimatka tuntuisi entistä pidemmältä, jos sen joutuisi taittamaan märissä vaatteissa ja kengissä. Lisäksi varustekassia täyttivät juomapullo, suklaapatukka, banaani, sateenvarjo ja kertakäyttösadetakki.
Edellisestä puolimaratonista viisastuneena kävin vessassa heti tapahtuma-alueelle päästyäni. Jonoja ei ollut ehtinyt vielä syntyä, ja sain kävellä suoraan siniseen bajamajaan. Minun ei tarvinnut myöskään odotella kauaa, että vapautui puistonpenkki, johon pääsin vaihtamaan kenkäni ja riisumaan ylimääräiset vaatteet päältäni. Söin suklaapatukan ja join vettä. Katselin, kun juoksijoita alkoi saapua yhä enenevissä määrin Meripuistoon.
Puolimaratonin lähtö Helsinki Half Marathonilla oli kello 8:30. Olin edellisenä iltana ollut Eppu Normaalin keikalla, joka oli loppunut vasta yhdentoista aikaan. Yöunet olivat jääneet lyhyiksi, mutta kisa-aamun jännitys vei väsymyksen mennessään. En tosin ollut kisaankaan erityisemmin valmistautunut, sillä treeniviikkoni oli ollut tiivis. Olin muun muassa torstain triathlonharjoituksissa uinut avovedessä 200 metriä, pyöräillyt kymmenen kilometriä ja juossut vajaa kolme kilometriä.
Vein varustekassini säilytykseen. Sinne jäi myös puhelimeni Minigrip-pussissa. Minuun ei saisi seuraavaan pariin tuntiin yhteyttä. Olen alkanut juosta tapahtumissa ilman musiikkia, joten en senkään vuoksi kaivannut puhelintani. Helsinki Half Marathonin info-sivulta olin lukenut, että kuulokkeita saisi muutenkin pitää vain toisessa korvassa, jotta juoksija kuulee ohjeistuksen reitillä ollessaan.
Kävin vielä kerran vessassa ja kävelin sen jälkeen lähtöalueelle. Alkoi sataa, ja moni jäi puiden alle suojaan. En ollut tarkemmin ajatellut aikatavoitettani. Toukokuussa olin juossut puolimaratonin talven juoksutauon jälkeen ajassa 2:03 tuntia. Kuntoni tuskin oli merkittävästi muutamassa viikossa noussut, vaikka olenkin jälleen päässyt enemmän juoksemaan. Kävelin ohi karsinan, johon oli merkitty tavoiteaika 2:01 tuntia tai enemmän. Etsin paikkani nopeammasta ryhmästä.
Mielessäni oli myös edellisen puolimaratonin ruuhkaisuus ja se, että tuolloin tavoiteajakseen 2:05 tuntia ilmoittaneet lähtivät matkaan paljon tavoitettaan hitaammin. En tiennyt, olisinko kahden tunnin tai jopa sen alittamisen mahdollistavassa kunnossa, mutta ainakaan en heti aluksi jäisi tuskaisena muiden taakse odottamaan tilaisuutta ohittaa.
Helsinki Half Marathonille oli ilmoittautunut 5 000 juoksijaa, jotka kaikki lähetettiin matkaan samaan aikaan. Laitoin kelloni päälle vasta vähän ennen kuin astuin lähtöviivan yli. Kelloa ei kannata pidellä juuri lähtöviivan päällä, koska pahimmassa tapauksessa kädet jäävät numerolapussa olevan ajanottosirun ja lähtöviivalla olevan ajanottomaton väliin, eikä juoksijan lähtö rekisteröidy.
Kahden tunnin loppuaikaan tähtäävät jänikset juoksivat muutaman kymmenen metrin päässä edelläni. Tunsin, että olin lähtenyt oikean ryhmän mukaan, sillä ohittelua ei juurikaan ollut. Juoksijaryhmä jänisten perässä oli iso, mutta se eteni ongelmitta pitkin Kaivopuiston rantaa. Juoksimme vähintään tavoitevauhtia, joka oli alle 5:40 min/km.
En uskaltanut kovin usein vilkaista sykkeitäni, sillä olin juuri edellisellä viikolla ollut laktaattitestissä ja saanut uudet sykerajani. Juoksutapahtumissa sykkeet tahtovat karata tavallista korkeammalle, ja niin näytti käyvän nytkin. Olin saanut tietää, että peruskestävyysalueeni loppuu, kun sykkeeni nousee yli 138 lyöntiin minuutissa. Vauhtikestävyyteni yläraja puolestaan on 155 lyönnissä/minuutti. Jos olisin seurannut sykkeitäni, olisin niiden perusteella hätyytellyt anaerobista kynnystäni heti ensimmäisillä viidellä kilometrillä.
Kaivopuistossa bändi soitti Eppu Normaalin kappaletta ”Urheiluhullu”. Olin edellisenä iltana kuunnellut samoja sanoituksia Bolt-areenan illassa. Hymyilytti. Ilman kuulokkeita juokseminen on tuonut uuden (ääni)maailman juoksutapahtumiin. En myöskään kaipaa enää musiikkia rytmittämään juoksuani. Juoksen sellaista vauhtia, jota siinä hetkessä pystyn. Helsinki Half Marathonin sääntöjen mukaan molemmat korvani eivät olisi saaneet olla peitettyinä kuulokkeilla, joten miksipä tukkia niitä lainkaan.
Kuljetin juoksuvyössäni neljää energiageeliä. Kolme niistä oli tarkoitettu nautittavaksi matkan aikana ja yksi oli varalta mukana, jos pudottaisin jonkun geeleistä. En ottanut vielä geeliä ennen ensimmäistä juomapistettä, joka oli noin 4,5 kilometrin kohdalla. Hidastin kuitenkin vauhtiani sen verran, että sain käteeni vesimukin. Manööverini ei sujunut kuin vettä vain, ja joku mainitsi englanniksi, että älä kävele takaperin. En suinkaan uinut vastavirtaan, mutta saatoin kyllä olla muiden tiellä. Seuraavilla juomapisteillä yritin toimia niin, että vauhtini hidastuminen ei haittaisi muiden juoksua.
Kahden tunnin aika puolimaratonilla tarkoittaa keskivauhtia 5:40 min/km. Juomapisteiden jälkeen jänikset tuntuivat aina juoksevan hieman nopeammin, ja heidän selkänsä karkasivat pidemmälle. Ennen varpaan murtuman aiheuttamaa juoksutaukoa kahden tunnin alitus oli minulta vakiotulos, mutta nyt tilanne on toinen. Paikka kahden tunnin jänisten takana ei tuntunut omalta, mutta toisaalta olin iloinen, että kilometri toisensa jälkeen sain pidettyä tasaisen tahdin. Otin ensimmäisen geelin, kun olin juossut seitsemän kilometriä. Pian tuli vastaan juomapiste, josta otin kaksi mukillista urheilujuomaa. Kahdessa eri mukissa oli kovin eri vahvuista juomaa, mutta en antanut sen haitata. Urheilujuoma huuhtoi energiageelin rippeet suustani. Jatkoin uudella innolla eteenpäin.
Teurastamo mainosti Noitien toripäiviä. Jatkoin matkaani näkemääni mainoskylttiä ihmetellen ja ohitin seuraavaksi gorillapuvussa ylös mäkeä juosseen osallistujan. Tapahtumaa kadun viereen katsomaan tulleella kaksikolla oli mukanaan iso koira, joka haukahti gorillapukuista juoksijaa. Sen jälkeen se kääntyi hämmästyneenä omistajiensa puoleen. Kymmenen kilometrin väliaikani oli 58:21 minuuttia.
Huomasin, että jalkani eivät olleet tottuneet näin pitkäkestoiseen juoksuun. Happi kulki hyvin, mutta jalat alkoivat tuntua raskailta. Laktaattitestissä olin saanut hyvän lukeman maksimaalisesta hapenottokyvystäni (44), ja kosteassa ilmassa oli helppo hengittää. Puolessa välissä matkaa alkoi enemmän sataa. Luulin ensin, että vesi tippui korkeiden rakennusten räystäistä, mutta se tuli vielä ylempää sadepilvistä.
Juokseminen oli haastavaa, mutta ei ylivoimaisen vaikeaa. Uskon, että olin lähtenyt matkaan kunnolleni sopivaa vauhtia, sillä kahden tunnin loppuaikaan tähtäävät jänikset pysyivät koko ajan näkyvissä. Välillämme oli muutama kymmenen metriä matkaa, mutta en menettänyt heihin näköyhteyttä kuin silloin, kun he ehtivät juosta jonkin rakennuksen kulman taa.
Sain aina voimaa lisää juoksuun, kun otin energiageelin ja urheilujuomaa ja/tai vettä. Aloin kaivaa toista energiageeliä Pasilan jälkeen, sillä muistin seuraavan juomapisteen sijaitsevan Töölönlahden pohjoispäässä. Matkaa oli takana jo lähes 15 kilometriä. Helsinki Half Marathonilla oli roskaaminen ankarasti kielletty, sillä roskien viskely maahan muualla kuin juomapisteillä johti pahimmillaan tuloksen hylkäämiseen. Heitin geeliroskani huoltopisteen roskikseen.
Vesisade yltyi, kun juoksin Töölönlahden rannalla. Kun pääsin lahden toiseen päätyyn, satoi entistä enemmän ja kovempaa. Kun olen triathlonharjoituksissa mennyt märkäpuku päälläni järveen, olen tuntenut, miten vesi nousee puvun sisällä alhaalta ylöspäin. Nyt kävi toisin päin, eli taivaalta satanut vesi valui vaatteiden alla pitkin ihoani kuin joku olisi kaatanut sitä päälleni. Maaliin päästyäni tulisin tarvitsemaan kuivia vaihtovaatteita alushousuista alkaen.
Kansalaistorilla oli paljon kannustajia kehnosta kelistä huolimatta. Sade ei juoksijallekaan ole yksiselitteisesti huono asia. Minut se sai keskittymään ainoastaan juoksemiseen, kun päähäni ei mahtunut muuta kuin lotiseva vesi ja siinä eteenpäin meneminen. Kun sade heikkeni, aloin taas katsella enemmän ympärilleni. Jonkun numerolappu oli irronnut ja liimautunut asfalttiin. Tarkistin, että omani oli edelleen paikoillaan.
Otin viimeisen geelin ennen 18 kilometrin kohdalla ollutta juomapistettä. Iloitsin, kun jäljellä olevat kilometrit koko ajan vähenivät. Yritin ajatella kaikkea muuta kuin yhä raskaammaksi käyvää juoksua. Seurasin muun muassa, miten liikenteenohjaaja piti tien yli pyrkivän ruokarobotin ”naaman” edessä punakeltaista kieltomerkkiä. Mietin, onko ruokaroboteilla jokin kamera, joka ymmärtää liikennemerkkejä. Toisaalta, jos niillä sellainen on, koskevatko niitä autoille tarkoitetut säännöt?
Takaani lähestyi hälytysajoneuvo, kun juoksin alas Telakkakatua kohti Eiranrantaa. Siirryin kadulta jalkakäytävän puolelle juoksemaan, vaikka en edes ollut mitenkään ajoneuvon tiellä. Tiesin, että sillä oli suurempi kiire kuin minulla. 20 kilometrin rajapyykki läheni, kun reitti teki pienen koukkauksen Hernesaaressa. Onneksi lenkki oli lyhyempi, kuin kaksi vuotta sitten, kun viimeksi juoksin Helsinki Half Marathonilla.
Juokseminen tuntui kankealta, mutta ihmeekseni saavutin koko ajan kahden tunnin loppuaikaan tähtääviä jäniksiä. En oikein missään kohtaa uskaltanut alkaa ottaa loppukiriä, koska tiesin, että kirittävää ei paljon ollut. Olin juossut koko matkan hyvävoimaisena, mutta jaksamiseni rajoilla. Vauhtini oli pysynyt tasaisena ja loppua kohden jopa kiihtyvänä, kun aloin saada jänisten selkiä kiinni.
Tuossa kohtaa vielä luulin, että jänikset juoksivat bruttoaikaa. Se olisi tarkoittanut, että loppuaikani olisi alle kaksi tuntia, vaikka tulisin vähän heidän jälkeensä maaliin. Jälkeenpäin minulle selvisi, että jänikset juoksivat nettoaikaa, mutta heillä vain oli ollut ajassa jonkin verran pelivaraa. Se oli hyvä uutinen minulle. Saavutin jänikset maaliviivalla ja tulin heidän kanssaan melko rinta rinnan maaliin. Bruttoaikani oli 2:00:38 tuntia ja nettoaikani (aika lähtöviivalta maaliviivalle) 1:58:45 tuntia. Ylitti maaliviivan sitten missä ajassa tahansa, tunne on hieno. Sain kaulaani mitalin ja maalihuollosta juotavaa ja naposteltavaa.
Olen parhaimmillani juossut puolimaratonin ajassa 1:46 tuntia, joten loppuaika ei ollut lähellekään ennätystäni. Se oli kuitenkin tässä tilanteessa hyvä tulos, johon voin olla tyytyväinen. Paransin muutaman viikon takaista aikaani lähes viisi minuuttia. Olen menossa oikeaan suuntaan. Lisäksi juoksutapahtumiin osallistuminen on aina ollut juoksuharrastukseni suola. Niissä on mukava käydä, juoksi ennätyksiä tai ei.
Jouduin jonkin aikaa jonottamaan varustesäilytyksessä. Aurinko pilkahteli pilvien lomasta, mutta ei riittävästi lämmittänyt juoksun jälkeen. Lämpö alkoi enenevissä määrit haihtua kehosta, ja märät vaatteet vain tehostivat kehon viilenemistä. Kun sain varustekassini, vaihdoin heti ensimmäisenä kuivat sukat ja kengät jalkaani. Loput vaatteet vaihdoin teltan suojissa. Laitoin vielä ulkoiluhousut ja takin päälleni, ja olipa mukavaa.
Oli vielä aamupäivä, kun olin juossut juoksuni, hakenut varusteeni ja vaihtanut vaatteeni kuiviin ja puhtaisiin. Aamu oli ollut varhainen, ja olin juonut aamukahvini kuudelta. Huomasin tapahtuma-alueen reunalla kahvikojun. Kaivoin juoksuvyöni taskusta kostuneen viiden euron setelin, jolla maksoin kahvini. Kahvilanpitäjällä ei ollut tarpeeksi vaihtorahaa, mutta kahvinhimoni voitti rahanhimoni. Kunhan sain sisuksiini annoksen kofeiinia. Kahvi maistuu aina hyvältä ja erityisen hyvältä juoksun jälkeen.
Nyt kun minulla on aivan tuoretta tietoa juoksun syke- ja vauhtialueistani, on niitä mielenkiintoista verrata lauantain puolimaratonin juoksuun. Laktaattitestin tulosten perusteella VK2-alueeni vauhti on 5:57-5:24 min/km ja syke 147-155 bpm. Keskivauhtini oli puolimaratonilla alle 5:40 min/km ja keskisykkeeni 154. Ajoittain syke nousi korkeammalle ja oli maalissa 165. Kisatilanne nostaa muutenkin hieman sykkeitä. Näiden tietojen perusteella juoksin puolimaratonin vauhtikestävyysalueen yläpäässä. Sen jälkeen alkaa maksimikestävyysalueeni, jolla en pysty juoksemaan pitkään. Laktaattitestissä jaksoin alle kolme minuuttia.
On siis selvää, että puolimaratonilla on juostava omien rajojensa mukaisesti. Liian kova vauhti kostautuu, koska sitä ei vain ole mahdollista ylläpitää pitkään. Toisaalta ei saa pelätä epämukavaa oloa. Jälleen kerran minun oli itseänikin muistutettava puolimaratonin viimeisten kilometrien aikana, että ei tämän kuulukaan tuntua kivalta. Jalkojaan saa yllättävän pitkään liikuteltua pelkällä tahdonvoimalla. Rajojaan ei löydä, ellei niitä koettele. Rajani ja paikkani vuoden 2026 Helsinki Half Marathonilla löytyivät kahden tunnin jänisten luota.
LENKILLÄ 