Viime sunnuntaina juoksin viimeisen pitkän lenkin ennen Helsinki City Marathonia. Juoksututtuni Satu oli edellisellä viikolla käynyt Espoossa juoksemassa, ja nyt minä puolestani menin Helsinkiin sunnuntailenkille. Olin kutsunut Instagramissa ja Facebookissa myös muita innokkaita mukaan juoksemaan. Paikalle saapui minun ja Sadun lisäksi Esa, joka hänkin tuli Espoosta.
Lähdimme matkaan kokoontumispaikalta Kaisaniemen puistosta jo vähän ennen yhdeksää. Ajattelimme, että kaikki halukkaat ovat jo paikalla. Väärin! Juuri kun olimme ehtineet lähteä, paikalle oli tullut juoksija, joka ei ehtinyt mukaamme. Sain häneltä viestin myöhemmin samana päivänä, ja esitin pahoitteluni. Oma virheeni, josta otan opiksi vastaisuuden varalle. Saimme asian kuitenkin hoidettua hyvässä hengessä. Ensi kerralla sitten.
Satu oli luvannut johdattaa yhteislenkin omien tuttujen juoksureittiensä kautta. Helsingin merenrantojen lenkkipolut ovat minunkin suosikkejani. Kaunis aurinkoinen sää kruunasi hienot maisemat. Juoksimme ensin Kaisaniemestä Töölönlahdelle ja sieltä takaisin kohti Baanan alkua. Siellä olin kaksi viikkoa aikaisemmin juossut Helsinki10:ä – toiseen suuntaan tosin.
Kolmistaan höpötellessä aika kului nopeasti ja pian olimme jo Hietaniemessä. Koukkasimme jopa uimarannan kautta, mutta siellä oli vielä hiljasta. Meidän kolmen lenkkeilijän lisäksi jalanjälkensä hiekkaan olivat jättämeet vain lokit. Vielä pitää lämmetä, että paikalle tulee auringonpalvojia ja uimareita.
Kun juoksen omia pitkiä lenkkejä Espoosta päin, näen Seurasaareen johtavan valkoisen sillan, mutta käännyn hyvissä ajoin toiselle reitille. Tällä kertaa pääsimme Sadun johdattamana kauniille sillalle ja Seurasaareen. Tuossa vaiheessa olimme jo juosseet yli kymmenen kilometriä eli noin puolet lenkistä. Pidimme Seurasaaressa lyhyen vessatauon ja käännyimme takaisin päin.
Paluumatka kulki samaa reittiä. Vastaan tuli paljon muita juoksijoita. Ei ihan ruuhkaksi asti, mutta runsaasti kuitenkin. En ole tottunut samanlaiseen ihmismäärään omilla lenkkipoluillani. Iloitsin siitä, että tänä keväänä voin taas juosta muiden mukana. Tasan vuosi sitten lonkan rasitusvamma iski niin kovana, etten pystynyt juoksemaan lainkaan.
Juoksuohjelmassani oli 2,5 tunnin lenkki, mutta jätin sen suosiolla lyhyemmäksi. Kun olimme takaisin Kaisaniemessä, kilometrejä oli kertynyt 20 ja aikaa kulunut 2:11 tuntia. Ajattelin ensin, että juoksen Pasilan asemalle ja hyppään vasta siellä junaan. Näin olisin saanut kokoon puuttuvat 20 minuuttia. Päätin kuitenkin mennä koko matkan junalla päärautatieasemalta Espooseen.
Koko kevään kestänyt maratonharjoittelu ei kaadu yhteen puuttuvaan 20 minuuttiin. Työ sen eteen, että jaksan reilun viikon päästä juosta 42,2 kilometriä, on jo tehty. Pohja on valettu pimeinä pakkasiltoina Espoon Keskuspuistossa, nastalenkkarit jalassa juostuilla aamulenkeillä ja kuntosalin juoksumatolla hikoillessa. Tässä joku päivä juuri mietin, miten monet kerrat olenkaan riisunut päältäni hiestä märän paidan ja rimpuillut itseni irti nihkeistä urheiluliiveistä.
Tulevana viikonloppuna juoksen vielä yhden 15 kilometrin lenkin, mutta muuten on alkanut keventäminen kohti maratonia. Teen juoksukilometrien vähentämisen ja treenien keventämisen valmentajan ohjeiden mukaan, ja tiedän jo jokaisen treenin ennen maratonia. Minun ei tarvitse itse pohtia, miten keventelyn teen.
Eniten pelkään nyt sitä, että saan jonkun taudin ja sairastun. Ehkä ihan hyvä niin, sillä tulevaa koitosta en pelkää niinkään. Sen suhteen olo on luottavainen. Onnistunut yhteislenkki, jolta palasin hyvinvoivana, oli jälleen yksi osoitus siitä, että kunto on kohonnut huomattavasti loppuvuodesta. Tuolloin 20 kilometrin lenkki tuntui loppuvaiheessa jo raskaalta. Syksyn olin kohottanut kuntoa rasitusvamman ja juoksutauon jälkeen. Kevät on ollut harjoittelua kohti toista maratoniani. Pian nähdään, mihin se riittää.
LENKILLÄ 