Tilaisuuden tarjosi Holvi.
Juoksublogin pitämisen yllättävä ilmentymä on verkostojen luominen kuohuviinilasi kädessä. Jutustelua entisten ja nykyisten missien kanssa ja ihmettelyä, mitä minä täällä teen. Juoksusta bloggaamisen pitäisi olla punaisia kasvoja lenkkipolun varrella ja mustia varpaankynsiä. Sen sijaan lisäsin puuteria naamaan ja astelin kuvausseinän luo.
Kun sain kutsun Tuplashotti-iltapäivään, kuuntelin heti kaikki Tuplashotti-podcastin jaksot. Jos joku ihmettelee, miten ehdin kaiken tämän tehdä, niin kuuntelin ne eräänä aamuna, kun juoksin töihin. Olin hoitanut alta pois päivän lenkin ja tehnyt taustatyötä blogia varten ennen kuin aloitin oikean työpäiväni.
Tuplashotti on Mia Ehrnroothin ja Maria Friströmin podcast, jota voit kuunnella esimerkiksi Spotifysta. Eräässä jaksossa he puhuvat intohimosta ja siitä, miten sitä ei voi metsästää. He toteavat, että se pitää löytää itsestään. Jos joku tietty asia on intohimo, se tulee luonnostaan. Jos intohimoa pitää hakea, se ei ehkä ole oikea intohimo.
Löysin ajatuksesta tarttumapintaa. Olen yli kahden vuoden ajan kirjoittanut blogitekstejä. Ensin toiselle sivustolle ja syksystä 2017 alkaen omaan blogiini. Kokemusten ja ajatusten sanalliseen muotoon laittaminen on intohimoni. Myös tekstin muokkaaminen ja virheiden etsiminen on kiinnostavaa ja siitä saavat osansa muidenkin tekstit. Pahoitteluni siitä.
Tuplashotti-iltapäivä pidettiin taloudenhallintapalveluita tarjoavan Holvin tiloissa Hämeentien varressa Helsingissä. Paikka on vain kivenheiton päässä työpaikaltani Hakaniemestä. Tai niin ainakin ajattelin, kun arvioin, miten kauan noin kilometrin matkaan kuluu aikaa kävellen. Kun on tottunut juoksemaan paikasta toiseen, voi arvioida nopeutensa väärin työkengissä ja tietokonelaukku olalla.
Hämeentien remontin vuoksi jouduin puikkelehtimaan kadun puolelta toiselle ja väistelemään päin punaisia ajavia autoja. Ehdin ajoissa paikalle. Siirtymäreitti oli siirtymäriitti ja perille päästyäni pudistelin virkamiehen pölyjä päältäni. Startup-yrittäjien ja missien kanssa keskustellessani toin esiin, että olen valtion virkamies ja vain harrastan juoksua ja juoksublogin pitämistä. ”Mielenkiintoinen yhdistelmä!” sain kuulla.
Kaltaiselleni sosiaaliselle introvertille (eli ihmiselle, joka on hieman ujo mutta rakastaa toisten ihmisten seuraa) on jännittävää mennä outojen ihmisten sekaan. Kun saa suunsa auki, huomaa lopulta löytävänsä yhteisiä kiinnostuksen kohteita, kokemuksia tai jopa tuttuja. Mia ja Maria kehottivat tilaisuudessa, että myös vaikeista tai hankalista asioista kannattaa kertoa muille. Voi yllättäen saada vertaistukea ja apua muilta saman kokeneilta.
Tuplashotti-iltapäivässä puhuttiin toisten kannustamisesta ja vertaistuen antamisesta, Holvin yrittäjille tarjoamista palveluista sekä äitiydestä. Mia ja Maria ovat molemmat äitejä. Kun liikun juoksu- ja bloggaajapiireissä, en ajattele ensisijaisesti olevani äiti. Kotona ollessa sitä harvoin unohtaa, eikä tarvitsekaan.
Juokseminen ja siitä bloggaaminen eivät ole ”pakopaikkojani” äitiydestä. Ne ovat toki asioita, joiden parissa muistan olevani ennen kaikkea minä. Minulla olisi vaikka miten paljon kerrottavaa lapsistani, mutta he eivät halua, että heistä laitetaan kuvia tai tarinoita blogiini. Niinpä blogini on omien asioideni temmellyskenttä.
Lapsista oli puhe Tuplashotti-iltapäivässäkin. En heti uusiin ihmisiin tutustuessani ala puhua lapsistani. Asia tulee esiin jos on tullakseen. Kun sitten tapaa toisen äidin, jolla on saman ikäisiä lapsia, kyllähän niistä puhetta riittää. Niin kävi myös verkostoitumistapahtumassa.
Kaiken kaikkiaan iltapäivästä jäi inspiroitunut olo. Kun tapaa eteenpäin pyrkiviä ihmisiä, alkaa itsekin miettiä omia mahdollisuuksiaan kokeilla jotain uutta. Ainakin tulin kovin iloiseksi niistä asioista, joita olen tähän mennessä saavuttanut juoksun ja siitä kirjoittamisen saralla. Eikä hätää, minulla on myös yksi musta varpaankynsi, mutta se on niin rumaa katseltavaa, että laitetaan vaan tällaisia nättejä kuvia lisää ja puuteria nenään. Hauskaa viikonloppua!
LENKILLÄ 