Olen harvoin ollut ennalta yhtä tietämätön kirjan aiheesta kuin olin avatessani kirjan Hatsolo – Elämä breikkarin silmin (Fitra 2017 182 sivua). Kirja on Jyväskylästä lähtöisin olevan Johannes ”Hatsolo” Hattusen esikoisteos. Kirjaa lukiessa opin ainakin sen, että jokaiselle breikkarilla on artistinimi. Hatsolo on yhdistelmä Star Warsin Han Solosta ja Hattusen sukunimestä. Kirjoittajan mukaan hänen artistinimellään ei ole sen kummempaa merkitystä.
Hatsolon tie Suomen, Euroopan ja lopulta maailman huipulle breakdancessa ei ole sattuman kauppaa. Arka ja ujo poika Jyväskylästä löytää breakdancesta maailman, jossa ei tarvita sanoja. Ala-asteella puheopettaja oli ennustanut, että pojasta ei ole esiintyjäksi. Hatsolo näytti väitteen vääräksi, vaikka opettajan sanat lannistivat pitkäksi aikaa.
1990-luvun Jyväskylässä oikeanlaista paitaa ja kenkää uskottavalle breakdancen harrastajalle ei tahtonut aina löytyä. Niinpä ensimmäiset oikeanlaiset sneakersit oli tilattava Yhdysvalloista. Alkuaikoina tyyli meni taitojen edelle, mutta tinkimätön harjoittelu ja lähimmäisten sekä Hatsolon omat uhraukset tanssiharrastuksen vuoksi saivat aikaan huimaa kehitystä.
Kirja etenee kronologisessa järjestyksessä ja tarina tuntuu kulkevan voitosta voittoon. Kisamatkat vievät Isoon-Britanniaan, Sveitsiin ja Yhdysvaltoihin. Lukijaa lähes hengästyttää, mutta samalla voi iloita päähenkilön puolesta, että haaveista tulee totta.
Matkan varrelle osuu myös yllätyksiä, kuten koskettava tapaaminen isän kanssa vuosikymmenien jälkeen. Hatsolon pisteet nousivat silmissäni myös, kun luin hänen osteopatiaopinnoistaan. Harmi, että ne jäivät kesken, mutta ymmärrän panostuksen breakdanceen. Maailman huipulle ei pääse, ellei keskity intohimoonsa 100-prosenttisesti.
Hatsolo kirjoittaa, että olisi voinut kuunnella paremmin lukion äidinkielen tunneilla. Toivon samaa, sillä muuten mukavasti soljuvaa tekstiä kiusaavat kielioppivirheet. Englanninkielisten sanojen kaksoispistetaivutus on silmiinpistävin virhe: Young Beat Crew:ta, Circle Kingz:in, Flow Mo:lle.
Kun ottaa huomioon kirjan aiheen, slangisanojen kuten klesa, darrahiki ja dissaaminen, käyttö on luontevaa. Turha anglismi ja laiska kielen käyttö sen sijaan ärsyttävät. Finisherit, koko stakin peliin laittaminen, spesiaalimpi ja seuraava leveli olisi voinut korvata suomenkielisillä vastineilla. Uskottavuus ei olisi kärsinyt.
Kirja on hieman hämmentävä sekoitus Hatsolon omia kokemuksia ja amerikkalaistyylistä voimaantumispuhetta. ”Jokainen meistä on oman onnensa seppä” on laimein elämänoppi kirjan sivuilla. Tekstissä toistuu kaava, jossa Hatsolo kertoo ensin jostain vaikeasta tilanteesta, josta on selvinnyt. Tämän jälkeen seuraa ”oppitunti” ja tsemppauslause, jonka mukaisesti hän kehottaa lukijan toimimaan hankalalla hetkellä.
…pelot ovat vain ajatuksia ja voit hyvin korvata ne optimistisilla tulevaisuuden mielikuvilla. (s. 63)
…hyviä juttuja rupesi tapahtumaan vasta, kun uskalsin arvostaa itseäni, avata suuni ja haastaa yleisiä käsityksiä. Usko omiin kykyihin on kaikkein tärkein yksittäinen tekijä tiellä menestykseen. (s. 114)
Toisaalta Hatsolo on elävä ja kävelevä (tanssiva) esimerkki siitä, miten suomalainen vaatimattomuus ja nöyryys on unohdettava ja korvattava se optimistisilla mielikuvilla tulevaisuudesta. ”Unelmista tulee totta vain, jos ruokit niitä”, hän toteaa, ja on nykyään tanssikoulun ja Training for Warrios -Helsinki kuntosalin omistaja sekä tykätty työhyvinvointikouluttaja.
Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita breakdancesta ja/tai Hatsolosta henkilönä. Molemmista kirja antaa kaunistelemattoman kuvan. Hatsolo kuvaa breakdancen kirjoittamattomia sääntöjä, mitä tanssi vaatii keholta ja mikä siinä viehättää. Hän avaa myös rehellisesti omaa elämäänsä lapsuudesta tähän päivään.
Minulla on ollut ilo tavata Hatsolo kerran. Hän on kannustava ja inspiroiva. Kirjan luettuani tiedän, mitä on tarvittu, jotta breakdancen liikkeet näyttävät helpoilta. Ihon hankautumista karkeaan betoniin ja metalliruuveilla paranneltua rannetta. Tärkeintä on asenne. ”Itseluottamus on oiva pukeutumiskoodi kaikkiin hetkiin”, hän toteaa.
Lukiessani jouduin pohtimaan, pitävätkö yhden ihmisen kokemukset mielenkiinnon yllä kirjan loppuun asti. Jääkö pinta-ala kapeaksi pitää self empowerment -puheita? Hatsolon matka on kuitenkin niin mielenkiintoinen ja jopa poikkeuksellinen, että kirja oikeuttaa itsensä. On aika pöllyttää suomalaista vähättelevää asennetta ja ottaa homma haltuun!
LENKILLÄ 