Elämä on harvoin suora jana yhdestä pisteestä toiseen. En edes haluaisi elää elämää, jossa ei olisi vähän mutkia matkalla ja mäkiä siellä täällä. Mutkan takana voi olla jotain uutta ja mäen päältä näkee paremmin. Eihän minulla olisi edes mitään kirjoitettavaa blogiin, jos en välillä olisi flunssassa tai raajarikkona. Onnistumisen hetkellä on mukava jakaa kohokohdat muillekin.
Jo ennen kuin aloitin juoksuharrastuksen, piti lähteä kolme kertaa ns. pohjalta. Sain ensimmäisen lapseni 26-vuotiaana, toisen 28-vuotiaana ja kolmannen 30-vuotiaana. Nuorena raskauksista ja synnytyksistä tosin palautui aika helposti.
Kun nuorin lapseni syntyi rytinällä maailmaan, kätilö kehotti seuraavalla kerralla tulemaan vähän aiemmin sairaalaan. Olimme ehtineet olla sairaalassa 20 minuuttia. Mieheni kanssa parahdimme yhteen ääneen, että seuraavaa kertaa ei tule. Lapsiluku jäisi siihen.
Kolmannen lapsen jälkeen totesin, että tästä on suunta joko ylös- tai alaspäin. Valitsin ensimmäisen. Pääsin kolmannenkin lapsen jälkeen helposti raskauskiloista eroon, mutta tiesin, että 30-vuotiaana en enää pysyisi kunnossa pelkän nuoruuden voimin. Kävelin paljon kolmen lapsen kanssa. Kävin myös kuntosalilla. Juoksuharjoitukset aloitin keväällä 2012, jonka jälkeen meno on ollut enimmäkseen nousujohteista, mutta mutkia mahtuu sillekin matkalle.
Loppuvuonna 2016 sairastuin keuhkokuumeeseen. Olin yli kolme viikkoa sairauslomalla työstäni ja juosuharjoitteluun tuli kuukauden tauko. Olin samana syksynä panostanut saliharjoitteluun. Sekä hankitun lihaskunnon että juoksukestävyyden valuminen läpi sormien harmitti. Ensimmäinen viiden kilometrin lenkki tuntui puolimaratonilta ja lihaskunnon palauttaminen alkoi kuminauhavastuksella.
Tuollaisessa tilanteessa ei voi jäädä kieriskelemään itsesäälin vaan on tehtävä asialle jotain. Juoksukunto alkoi nousta, kun pääsin taas lenkkeilemään. Etenkin, kun kyseessä oli ollut keuhkokuume, kesti toipuminen muutaman kuukauden. Lihaskuntoa en ole tähän päivään mennessä saanut yhtä hyvälle tasolle, kuin se joskus oli. Siitä ei voi enää syyttää keuhkokuumetta vaan ihan itseään: juoksu on mennyt muun edelle.
Pelkkään juoksuun keskittyminen toi minut seuraavan kerran alas: hyvin äkisti loppukeväällä 2018 oikea lonkka alkoi sattua juostessa. Jalka kipeytyi Helsinki10-tapahtuman jälkeen, ja juoksu oli pakko laittaa tauolle. Harmitti, kun olin talven treenannut ja kunto oli hyvä. Olin alittanut haaveilemani 50 minuuttia kymmenellä kilometrillä. Uusi ennätys olisi varmasti ollut mahdollinen myös puolimaratonilla.
Kahden kuukauden juoksutauon jälkeen palasin lenkkipoluille. Kävelin ja juoksin pieniä matkoja. Juoksin ja kävelin. Ei auttanut muu kuin olla nöyrä ja uskoa, että juoksuharrastukseni loppu ei vielä siintänyt horisontissa.
Kuntouduin lonkan rasitusvammasta. Haluan kaikille rasitusvammoista kärsiville sanoa, että juoksutauko saattaa tuntua kuolemantuomiolta, mutta älä menetä toivoasi. Pitkän aikaa kehittynyt vamma kestää myös parantua pitkään, mutta anna sille mahdollisuus.
Lue lisää: Rasitusvamman vanki
Jotkut saavat harjoitella terveempinä kuin toiset ja joillakin harjoitteluun sisältyy enemmän aaltoliikettä. Onko edes mahdollista olla aina kunnossa? Onko se tarpeellista?
Aloin pohtia asiaa, kun luin Helsingin Sanomista (21.7.2019) Lasse Virénin 70-vuotishaastattelun. Hän muisteli aikaa, jolloin ei ollut yleisurheilun MM-kisoja tai Timanttiliigaa. ”Silloin ei tarvinnut olla koko ajan kunnossa. Sai keskittyä harjoitteluun.” Virén totesi haastattelussa.
Juoksijalegendan sanat saivat minut havahtumaan. Ei aina tarvitse olla valmiina ampaisemaan paikoiltaan kuin viritetty jousi. Osan ajasta voi keskittyä pohjatyön tekemiseen. Juoksijalla tämä voi tarkoittaa peruskestävyyden parantamista rauhallisilla lenkeillä tai keskittymistä lihaskuntoon.
On myös hieman pelottavaa, kun ”tavalliset” ihmiset matkivat ammattiurheilijoita ja treenaavat tuntikaupalla viikoittain. Jos ammattilaiset vammautuvat liiasta harjoittelusta ja kisaamisesta, miten käy ihmisen, jolla on muitakin velvoiteitta kuin urheilu? Ei ainakaan yhtään sen paremmin.
Tavoitteellisesti treenaavat tuntevat ylimenokauden. Juoksijoilla se ajoittuu loppusyksyyn ja -vuoteen, kun juoksutapahtumat ovat tauolla, on aikaa hengähtää ja alkaa suunnitella tulevaa kautta. Olen harrastanut juoksua nyt reilun seitsemän vuoden ajan, mutta harjoittelu on ollut muutenkin sen verran poukkoilevaa, että en ole tietoisesti pitänyt mitään ylimenokausia.
Syyskuussa aion juosta vuoden toisen maratonini Espoon Rantamaratonilla. Sen jälkeen juoksumäärät varmasti joksikin aikaa laskevat. Hurskas ajatukseni on keskittyä enemmän kehonhuoltoon ja käydä salilla, mutta nauran jo nyt suunnitelmilleni. Mikä minut saisi pois lenkkipoluilta? En tosin kaipaa sairauksia tai vammautumisia.
Vastaus otsikossa esittämääni kysymykseen on ”ei”. Aina ei tarvitse olla kunnossa. Tiedän, miten harmittaa, kun näkee tehdyn työn valuvan hukkaan. Mutta on vain sitkeästi lähdettävä uuteen nousuun. Usein vastoinkäymisistä oppii jotain: osaa arvostaa terveyttä ja muistaa keskittyä monipuoliseen harjoitteluun ja riittävään lepoon.
Muulle elämälle kannattaa antaa siivu itsestään: sosiaalisista suhteista on pidettävä huolta ja välillä pidettävä hauskaa. Jonkinlaista varasuunnitelmaa on hyvä pitää takataskussa. Mitä jää jäljelle, jos rakas harrastus (tässä tapauksessa juoksu) otetaan pois? Itse tietenkin toivon, että saan liikkua vielä vuosikymmenien ajan. Joskus elämä heittää kapuloita rattaisiin, mutta toistaiseksi niistä on selvitty.
LENKILLÄ 