Kun mitään ei tapahdu, tapahtuu paljon

Toukokuun maraton siirtyi ainakin kolmella kuukaudella eteenpäin, joten harjoittelussa saa laittaa vähän hitaamman vaihteen päälle. Viikonlopun lenkit jäivät juoksematta. Keskityin perheen kanssa olemiseen ja ulkoiluun.

Vietän paljon aikaa ulkoilmassa, sillä juoksulenkkini ovat olleet pisimmillään kahden ja puolen tunnin mittaisia. Olen muutenkin ulkoilmaihminen: sisällä oleminen on toiseksi paras vaihtoehto. Nautin suuresti raikkaasta ulkoilmasta.

Haistelin meri-ilmaa sunnuntaina Laajalahdella. Ei ollut kiire minnekään. Lapsi halusi vielä toisen kerran kiivetä lintutorniin. Mikäs siinä. Huomasin, että en ollut ulkoillut näin kiireettömästi hetkeen. Ei suorittamista tai kellon vilkuilua.

Rannassa juoksi muutama lenkkeilijä, mutta en katsonut heitä kadehtien. Sää oli kaunis ja aurinkoinen, mutta tuuli puuskissa välillä todella kova. Tuli melkein kylmä, kun katsoi trikoisiin pukeutuneita juoksijoita.

Perheeni ei ollut ainoa, joka oli päättänyt viikonloppuna lähteä isommalla porukalla ulkoilemaan. Lauantaina olimme aamupäivällä Espoon Keskuspuistossa. Käyn siellä keskiviikkoisin Juoksuliikkeen treeneissä, mutta perheen kanssa ulkoilemme yleensä muualla.

Keskuspuistossa oli paljon muita perheitä, pyöräilijöitä, koiran ulkoiluttajia. Aurinko paistoi ja ihmiset nauttivat ulkoilmasta. Oli hyvä poistua uutisten ääreltä ja nähdä, että maailma pyörii kuten ennenkin.

Aamupäivän retken kohde oli kaksi hiidenkirnua Keskuspuiston metsässä. Siinä ne ovat jököttäneet viimeiset 10 000 vuotta. Epävarmoina aikoina on mukava istua kalliolla ja miettiä, mitä kaikkea ne ovat vuosien aikana nähneet.

Sunnuntaina lähdin nuorimmaisen lapseni kanssa Laajalahdelle ja käymään samalla luontotalo Villa Elfvikissä. Kiiruhdin lähtöä, sillä pelkäsin, että pieni parkkipaikka tulee täyteen. Väkeä on luontokohteissa nyt liikkeellä kuin hellepäivänä tai syksyn parhaaseen marjastusaikaan konsanaan.

Luonnonsuojelualueella pienet ja isommat lapset kiipeilivät kaatuneilla puunrungoilla. Joillakin perheillä oli eväät mukanaan. Luontotalon näyttelyt olivat auki, kahviosta sai syötävää ja infossa istui työntekijä. Eteisessä tuli vastaan desinfiointiaineen sairaalamainen tuoksu, mutta muuten kaikki oli kuten ennenkin.

Perheessämme vain yksi lapsista harrastaa joukkuelajia, josta harjoitukset on peruttu. Kaksi muuta ovat valinneet yksilölajin, joiden harjoitukset toistaiseksi jatkuvat. Koulujen sulkemisesta en tällä hetkellä tiedä mitään. Koululaisten jääminen kotiin tulisi muuttamaan arkea eniten.

Lapsilla ei ole käynyt kavereita samalla tavalla kuin normaalisti, minkä vuoksi viikonlopun vietto on ollut poikkeavaa. Iltaisin olemme katselleet elokuvia. Luin myös yhden kirjan, sillä huomasin viettäväni liikaa nettiuutisten äärellä. Pirkko Saision kirja vuodelta 1981 vei aikaan, jolloin ei ollut älykännyköitä ja kahvit keitettiin pannussa. Kahvipannun päälle laitettiin pannumyssy.

Vuonna 1981 olin 1-vuotias. Ajatukseni ovat viime päivinä käyneet myös vuodessa 1956, jolloin Suomessa oli yleislakko. Siitä olen kuullut isoäidiltäni, joka kertoi, miten oli mukavaa, kun sukulaisia kaupungista saapui heidän luokseen maalle viettämään aikaa.

Nyt yhteiskunta on hieman samanlaisessa pysähdyksen tilassa. Odotetaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kukaan ei osaa tarkasti ennustaa, miten koronavirus leviää ja miten leviäminen vaikuttaa. Olemmeko tehneet tarpeeksi, että terveydenhuoltojärjestelmä pystyy hoitamaan kaikki vakavasti sairastuneet?

Varovaisuus, tilaisuuksien peruuntuminen ja muu taloudellisen aktiivisuuden väheneminen ovat tietenkin myrkkyä yritysmaailmalle. Monelle on varmasti henkilökohtaisellakin tasolla haastavaa, kun lähitulevaisuutta joutuu järjestämään uudelleen.

Omalla kohdallani peruuntui vain yksi maraton, sillä en ollut ilmoittautunut vielä muihin kevään tai kesän tapahtumiin. Juoksu-uralleni on sattunut muutamia vastoinkäymisiä, minkä vuoksi olen oppinut, että mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Loppuvuonna 2016 sairastin pahan keuhkokuumeen, joka lähti paranemaan vasta suonensisäisillä antibiooteilla. Keväällä 2018 sain rasitusvamman, jonka vuoksi olin juoksematta kaksi kuukautta.

Keuhkokuume pysäytti kaikki liikuntaharrastukset. Rasitusvamma esti lähinnä juoksun. Molemmilla kerroilla jouduin kuitenkin pohtimaan, mitä olen ilman liikunnallisia harrastuksiani. No paljon tietenkin, onhan minulla työ, perhe ja muita kiinnostuksenkohteita kuten lukeminen, kirjoittaminen ja käsitöiden tekeminen. Liikunnasta ja etenkin juoksusta saan kuitenkin parhaimman olon.

Aloitin juoksuharrastuksen vasta, kun lapset oli hankittu. Jokaisen raskauden ja synnytyksen jälkeen on kuitenkin pitänyt saada itsensä henkisesti ja fyysisesti takaisin. En ole ennenkään voinut ajatella, että uusi ja tuntematon tilanne on epätoivoinen. Päinvastoin! Uusi alku on täynnä mahdollisuuksia.

En ollut suunnitellut kevättäni juoksutapahtumien varaan, mutta täytyy myöntää, että siirtynyt maraton laittoi pohtimaan omaa harjoitteluani. En ole vielä keskustellut asiasta juoksuvalmentaja Ira Hassisen kanssa. Asia ei ole kovin kiireinen tai kummankaan asialistalla heti kärjessä.

Olen noudattanut juoksuohjelmaa orjallisesti talven ajan ja huomaan, että kunto on kasvanut. Aivan kuin olisin saanut vähän lihasta itseeni! Tulosten huomaaminen lisää motivaatiota: lisää tätä. Maratonin siirtyminen ei ole syönyt motivaatiota, vaikka yksi harjoituksista vapaa viikonloppu tulikin vietettyä.

Se, mitä ensi viikko tuo tullessaan, vain aika näyttää. Tällä hetkellä olen ihan tyytyväinen pienestä tuumaustauosta. Vanhempana on myös pidettävä huolta siitä, että on aikaa kuunnella lapsia ja heidän ajatuksiaan koronaepidemiasta. Ehdin juosta omissa menoissani myöhemmin.

Kun mitään ei tapahdu, tapahtuu paljon. Poikkeuksellinen aika kylvää siemeniä niin hyvään kuin pahaan. Talous tulee taantumaan, mikä vaikuttaa välittömästi ja välillisesti monen elämään. Monen terveys kärsii. Toisaalta itsestäänselvyyksinä pidettyjen asioiden arvo kasvaa. Aurinko nousi tänäänkin, ilma oli raikas eikä hymy maksanut mitään.

Follow my blog with Bloglovin