Kuulun heihin, jotka sortuvat katastrofiajatteluun. Olen keksinyt uskomattomia tapahtumasarjoja, joista voisi kirjoittaa kirjan.
Milloin olen jännittänyt vuokra-auton ajoa ulkomailla niin paljon, että olen nähnyt sinkkiarkut mielessäni. Niissä perheeni tuotaisiin takaisin kotimaahan, jos ajaisin rotkosta alas. Kuorma-auton alle. Valtamereen.
Joskus, kun olen juossut ajatuksissani, olen saattanut havahtua ja pohtia, mitä jos bussi olisi ajanut ylitseni. Jalkani olisi amputoitu ja olisin joutunut pyörätuoliin. Jälkeen päin naurattaa, mitä kaikkea onkaan tullut pelättyä.
Toinen asia on tekemisten ja sanomisten pohtiminen jälkikäteen. Tai pikemminkin sen harmittelu, että mitä jätin sanomatta tai tekemättä.
Sosiaalisena introventtinä saatan häpeillä koko olemassaoloani. Kaipaan sosiaalisiin tilanteisiin, joita kuitenkin vatvon jälkikäteen.
Sitä mukaa, kun vuosia kertyy mittariin, on piirre helpottanut. Taannoin kerroin, miten mukavaa on olla neljäkymppinen. Olen oppinut, että kaikki ajattelevat suurimman osan päivästä itseään – eivät muita ihmisiä.
Korona-aika ei ole tuntunut kauhealta, kun olen tottunut visioimaan katastrofeja. Olen ollut myös erittäin onnekas: läheiseni ovat pysyneet terveinä, olen saanut pitää työpaikkani eikä minun ole tarvinnut olla yksin. Kotona on ollut aina seuraa.
Lähitulevaisuudessa on monia kysymysmerkkejä. Jatkuvako lasten koulu ja harrastukset normaalisti, vai joudummeko jälleen huonojen ääniyhteyksien päähän opettajista? Kaikkien kolmen lapseni harrastuspaletti on valmis, ja jokaiselle on löytynyt mieluisaa tekemistä. Kunpa korttitalo ei nyt romahtaisi.
Pääsenkö syyslomalla muualle kuin ulos omasta ovesta lähimaastoihin liikkumaan? Pystytäänkö kaikkia syksyn juoksutapahtumia järjestämään?
Koronan tuoma epävarmuus ei ole lannistanut. Olen elämään suurella mielenkiinnolla ja uteliaisuudella suhtautuva ja enimmäkseen omaan positiivisen elämänasenteen.
En tunne, että olisin lamaantunut nykyisen maailmantilanteen edessä. Elämällä on tapana tuoda kaikenlaista eteen. Hyvää ja huonoa.
Kun venytän tarkasteltavaa aikajaksoa useamman vuoden päähän eteenpäin, näen paljon tavoittelemisen arvoista.
Puhun nyt juoksuharrastuksestani, sillä muilla elämänalueilla on omat haaveensa ja haasteensa. Sen olen jo oppinut, että hyvä fyysinen kunto mahdollistaa monen muun hienon asian. Terveessä kehossa on helpompi asua.
Olin viime viikonloppuna katsomassa Masokistin unelma -nimistä ultrajuoksutapahtumaa Helsingin Paloheinässä. Osa juoksi siellä 100 kilometriä, osa lyhyemmän ultramatkan.
Juoksijoita, kannustajia ja huoltojoukkoja katsellessa pohdin, että harrastukseni tuomat mahdollisuudet ja haasteet eivät ihan heti ole loppumassa. Monella juoksijoista oli jo harmaata enemmän päässä kuin minulla.
Uskon myös, että juoksijat olivat voittamassa enimmäkseen itseään. Ulkopuolisen on vaikea ymmärtää, mitä juoksija käy läpi sadan kilometrin aikana.
En voinut muuta kuin tsempata, kun muun muassa juoksukaverini ja bloggaajakollegani Merituuli oli juossut kahta maratonia vastaavan matkan ja vielä oli kilometrejä jäljellä.
Ultrajuoksijat taivalsivat lauantain helteessä 100 kilometriä. Minulle riitti aivan yhtä lämpimänä sunnuntaina reilu 23 kilometriä.
Juoksin viikon pitkän lenkin, johon kului aikaa 2,5 tuntia. Tehojakson kilometrit tuntuivat jo jaloissa, mikä on tietenkin eri asia kuin lähteä kisaan levänneenä. Viime viikolla juoksin yhteensä 53,8 kilometriä. Se on enemmän, kuin yleensä juoksen viikossa.
Oli kyse juoksumatkan pidentämisestä tai vauhdin lisäämisestä, on edessäni vielä paljon mahdollisuuksia testata omaa kuntoa ja haastaa itseäni. Vahvuuteni on ensin mainitussa, mutta en ainakaan vielä haaveile ultrajuoksusta.
Maratonissa on tarpeeksi haastetta. Olen juossut vasta kolme maratonia (vuonna 2016 yhden ja vuonna 2019 kaksi maratonia). Nyt harjoittelen neljännelle.
Jotkut juoksevat maratonin, jotta voivat viivata sen yli bucket listiltään. Heille se on asia, joka pitää tehdä niin kauan kuin maan päällä tallustaa. Sitten voi siirtyä muihin asioihin.
Minulle yksi kerta ei riitä. Miksi riittäisikään? Mistä tahansa innostun, on kiinnostukseni aste yleensä syväluotaava. Haluan lisää. Ja sitä on juoksussa saatavilla – ihan niin paljon kuin haluaa.
En vähättele juoksuharrastuksen merkitystä elämälleni. Juokseminen, kuten blogin pitäminen, tarjoaa monia mahdollisuuksia, ikimuistoisia tilanteita ja aivan uusia kokemuksia. Sekin kannattaa muistaa, että kaikki tavoittelevat unelmiaan omista henkilökohtaisista lähtökohdistaan käsin.
Muistan elävästi, miten keväällä 2013 pidensin iltalenkkiäni viiteen kilometriin. Kävin kääntymässä kahden ja puolen kilometrin päässä kotoani ja juoksin takaisin. Tuntui, kuin olisin käynyt maailman laidalla.
Nyt kun palaan pitkältä lenkiltä ja olen kohdassa, jossa tuolloin käännyin, tunnen, kuin olisi jo kotona. Muistan, miten pitkälle olen tullut.
LENKILLÄ 