Juoksin torstaina elämäni kolmannen Cooperin testin. Edellisen olin juossut kolme vuotta aiemmin syksyllä 2017. Ensimmäisestä Cooperin testistä oli vierähtänyt vähän enemmän aikaa. Sen juoksin 90-luvun alkupuolella, kun kävin yläastetta.
Tällä vuosituhannella olen vasta tutustunut juoksun eri ulottuvuuksiin. Yläasteaikaisten kokemusten vuoksi Cooperin testin aiheuttama kamala olotila edusti minulle pitkään juoksua. Nyt ymmärrän, että juokseminen on hyvin harvoin yhtä rankkaa kuin Cooperin testissä.
Cooperin testi on kestoltaan lyhyt (12 minuuttia), joten siinä juostaan koko aika lähes maksimivauhtia. Lyhyt aika armahtaa, vaikka yksittäinen minuutti voi tuntua äärimmäisen pitkältä.
Yläasteajan Cooperin testin tuloksesta ei ole mitään muistikuvaa. Kolme vuotta sitten juoksin 2 610 metriä. Se tarkoitti vähän päälle 4:30 min/km-vauhtia. Olen loppukesästä juossut tonnin vetoja tuolla vauhdilla, mutta olin ennen torstain testiä hyvin epäileväinen, jaksaisinko pitää yllä samaa vauhtia yli kahden kilometrin matkan.
Juoksuohjelmassani oli menossa toinen peräkkäinen tehoviikko ja kilometrejä oli kertynyt paljon. Sunnuntaina juoksin kahden ja puolen tunnin pitkän lenkin ja tiistaina tunnin iltalenkin. Keskiviikkona pidin lepopäivän, jotta pääsin mahdollisimman tuoreilla jaloilla testaamaan kuntoani.
Jännitin Cooperin testiä, koska tiesin, että se tulee olemaan melkein pelkkää tuskaa koko 12 minuuttia. Yritin olla ajattelematta asiaa. Onneksi torstai tarjosi mieluisaa puuhaa, sillä kävin ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun työpaikalla, jossa näin työkavereita. Kävin samalla leikkauttamassa pitkäksi päässeen otsatukkani.
Cooper juostiin Leppävaaran stadionilla. Testin järjesti minullekin juoksuohjelmaa tekevä Ira Hassinen. Hän toimii myös Juoksuliike Espoon valmentajana.
Ennen testiä juoksimme lämmittelynä kolme kierrosta kenttää ympäri ja teimme nopeat venytykset. Ennen testiä juoksijat jaettiin kahdeksi eri ryhmäksi, joista toinen pääsi ensin juoksemaan ja toinen laski parinsa kierroksia. Juoksun jälkeen vaihdettiin rooleja.
Minun kierroksiani laski Matkalla Honoluluun -blogia miehensä Jussin kanssa pitävä Eija. Lähtöviivalla vielä nauratti, kun odottelimme, että kaikkien kellot olivat löytäneet satelliittiyhteyden. Sitten se oli menoa, eikä sanaakaan enää sanottu.
Tavoitteeni oli päästä samaan tulokseen, jonka juoksin kolme vuotta sitten. Alkumatkasta kello näytti hetkellisesti jopa 4 min/km-vauhtia. Hiljensin hieman, koska tiesin, että sitä vauhtia en jaksaisi pitää yllä koko aikaa.
Keskityin hyvään tekniikkaan: nostin polvea, käytin käsiä, pidin lantion alhaalla ja katseen kaukana edessä, jotta pää pysyi pystyssä. Olin onnistunut säätämään vauhtini juuri sopivaksi, sillä maitohappo ei onnistunut kangistamaan lihaksia, mutta tunsin koko ajan kuitenkin juoksevani lähes niin kovaa kuin pystyin.
Kierros kierrokselta hengitys muuttui äänekkäämmäksi, enkä enää kiinnittänyt huomiota muihin. Minuutit kuluivat armollisesti eteenpäin, vaikka täytyy myöntää, että kahden viimeisen minuutin aikana vilkuilin kelloani luvattoman monta kertaa. Ira mittaisi aikaa kentän laidalla, mutta olin laittanut oman kelloni raksuttamaan, jotta saisin tarkan matkan mitattua.
Lopulta Ira vihelsi pilliin, napsautin oman kelloni stoppiin ja lyyhistyin kentän nurmelle makaamaan. Laitoin silmät kiinni ja annoin hengityksen tasaantua. Mietin, uskallanko avata silmäni, vai pyöriikö maailma liikaa.
Lopussa olin ottanut vielä kirin, sillä huomasin, että pääsin juuri ja juuri tavoittelemaani 2 600 metriin. Syke nousi enimmillään 185 lyöntiin minuutissa. Parin minuutin makoilu nurmella auttoi, ja aloin kammeta itseäni pystyyn. Maailma ei pyörinyt vaan pysyi vakaasti paikoillaan.
Juoksin 12 minuutin aikana 6,5 kierrosta, joka tarkoittaa 2 600 metriä. Myös oma urheilukelloni näytti tismalleen samaa. Taulukon mukaan 2 600 metriä on 40-vuotiaalle naiselle erinomainen tulos. En kuitenkaan välitä taulukoista, sillä mielestäni Cooperin testi on nimenomaan oman kehityksen mittari.
Vähän enemmänkään juoksua harrastava pääsee erinomaiseen tulokseen. Olen tyytyväinen, että sain pidettyä kolme vuotta vanhan tulokseni, sillä se kertoo, ettei kunto ainakaan ole laskenut. Onhan tässä tullut taas ikääkin lisää.
Vuonna 2017 harjoittelin koko kevään ja kesän kohti kymmenen kilometrin juoksua. Olin tehnyt paljon vetotreenejä enkä ollut väsyttänyt itseni kovin pitkillä lenkeillä. Tänä vuonna olen keskittynyt maratonharjoitteluun.
Cooperin testiä edeltävinä päivinä mietin monta kertaa, miksi olen menossa tekemään sellaista, joka tuntuu vastenmieliseltä ja jonka haluaisi keinolla millä tahansa välttää. Testin jälkeisenä päivänä olo oli päinvastainen. Aivan kuin olisin juossut onnistuneen kisan.
Kieriskelin onnistumisen auvossa ja totesin, että epämukavuusalueelle kannattaa välillä kurkistaa. Muuten ei tiedä, mihin pystyy.
LENKILLÄ 
Meillä ei juostu koulussa koskaan Cooperia, katsotaan jos joskus voittaisin epäilykseni omaa reippaasti juoksemisen kykyäni kohtaan ja kokeilisin. Piti itse asiassa vedellä Cooper keväällä osana Runner’s High’n virtuaalikisaa, mutta nilkka nyrjähti (juuri sopivasti? :D)
TykkääTykkää
Cooper herättää kyllä voimakkaita tunteita. Ei varmaan vähiten siksi, että se on ollut monesti pakko juosta. Mua jännitti myös testi ja mietin, miten voisin sen välttää. 😅 Siihen kuitenkin voi jo suhtautua rennommin ja muistaa kilpailla vain itseään vastaan. Mäkin pidän itseäni melko hitaana juoksijana ja olen saanut kuulla, että enkö enempää pääse Cooperissa. Mutta mä tiedän, että olen antanut kaikkeni ja se on niin hyvä tulos kuin pystyn. Se on myös riittävän hyvä mulle. 😊 Toivottavasti uskaltaudut kokeilemaan joskus!
TykkääTykkää