Polkujuoksuun! Tunteelle ei voinut mitään, kun elokuun aurinko paistoi viistosti oksien välistä, ja metsässä risteili tutkimaton polkujen verkosto. Menisinkö oikealle vai vasemmalle, alas rinnettä vai vielä seuraavan mäen päälle. Minä, joka pelkään kaatumista ja vieroksun hitaita kilometrejä, olin hetkessä myyty.
Tällä viikolla harjoitusohjelmassani on poikkeuksellisesti viisi juoksukertaa. Normaalisti käyn lenkillä kolmesta neljään kertaan viikossa. Helsinki City Marathonin lähtöviivalla pitäisi olla 1,5 kuukauden päästä neljän tunnin alituksen kiilto silmissä.
Nyt on aika kohottaa kuntoa, ennen kuin keventely kohti maratonia alkaa. Sen vuoksi teen harjoitukset sellaisina, kuin ne juoksuvalmentaja Ira Hassinen on ohjelmaani merkinnyt. Paitsi tämän yhden viikon viidestä treenistä vietin metsässä, vaikka valmentaja oli muuta tarkoittanut.
Olen rämpinyt polkuja pitkin kahdessa polkujuoksutapahtumassa. Jo ensimmäisellä kerralla, kun laitoin lapun rintaan ja suuntasin metsään, opin, että kelloa ei kannata katsoa liikaa. Kilometriajat ovat kivikkoisilla ja juurakkoisilla poluilla paljon hitaampia kuin asfaltilla.
Poluilla on edettävä maaston ehdoilla. Kun edessä on tasainen tanner, ei tarvitse jarrutella. Haastavammissa kohdissa on parempi katsoa, mihin jalkansa laittaa. Muuten voi löytää itsensä mustikan- ja puolukanvarpujen seasta.
Polkujuoksukenkieni pohjat eivät ole lähikuukausien aikana juurikaan kuluneet. Polkujuoksussa kehittyvät osin eri ominaisuudet kuin ne, joilla suuntaan maratonille. Osaan hitaan kestävyysjuoksun, mutta viime aikoina minuun on yritetty saada vauhtia. Hidas eteneminen poluilla ei auta siihen asiaan.
Hitauteen vaikuttaa tietenkin se, miten vaikeassa maastossa juoksee ja millaisia riskejä ottaa. Kokeneet polkujuoksijat etenevät hankalassakin maastossa kovaa vauhtia. En kuulu heihin, joten kävelen haastavat kohdat ja laskeudun alamäet varovasti.
Torstaina ohjelmassani oli tunnin peruskestävyyslenkki ja kevyttä lihaskuntoharjoittelua. Päätin korvata sen polkujuoksulla. Siinä saisivat lihaksetkin erilaista haastetta, kun kipuaisin ylös alas mäkiä.
Kaunis kesäilta ja auringonlasku houkuttelivat lähimetsään. Melkein takaoveltani tarjoutuu mahdollisuus juosta poluilla, mutta maratonkiimassani en ole malttanut niitä lähteä usein koluamaan. Pelkään myös kaatumista, joka pahimmillaan vie telakalle.
Valitsin kengiksi Sauconyn Peregrine maastojuoksukengät. Juoksin niillä myös viime syksyn Helsinki City Traililla, ne olivat ainoat juoksukenkäni marraskuun lomamatkalla Teneriffalla ja otinpa ne mukaan myös kesäiselle Norjan matkalle.
Kun pääsin metsässä vauhtiin ja poukkoilin pitkin eteen ilmestyviä polkuja, olin myyty. Miten mukavaa tämä olikaan. En nähnyt metsässä kuin pari maastopyöräilijää. Toista heistä tervehdin, koska olin unohtanut, että en ollut erämaassa vaan edelleen Kehä III:n sisäpuolella ja varsin lähellä kaikkea sivistystä.
En tunne tarkkaan jokaista lähimetsän kolkkaa. Metsä alkaa Leppävaaran urheilupuistosta ja päättyy ennen Kehä III:sta, joten en pelännyt eksymistä. Metsäaluetta ympäröi joka puolella asutus, ja olihan minulla puhelin mukana. En myöskään pelännyt metsän eläimiä. Vähän jopa toivoin, että olisin nähnyt peuran tai ketun. Hiljaista oli.
Metsässä en kuunnellut musiikkia. Ei tullut edes mieleen, että laittaisin kuulokkeet korville, vaikka muuten kuuntelen lähes poikkeuksetta juostessa musiikkia.
Poluilla juokseminen vaatii jatkuvaa keskittymistä. Juurakot, kivet, polulle kurkottavat oksat – niitä pitää väistellä tai astua harkitusti päälle. Kovassa käytössä olevilla poluilla puiden juuret tulevat esiin maasta ja voivat olla liukkaita sateen jälkeen. Nyt maasto oli kuivaa.
Torstain lenkille osui hankalakulkuista kivikkoa, jossa piti vaihtaa kävelyksi, mutta myös pehmeää tasaista polkua, jolla saattoi juosta lähes samaa vauhtia kuin asfaltilla. Pariin otteeseen oli pakko juosta kadulla, kun en metsästä asutuksen keskelle tupsahtaessani muutakaan voinut.
Juoksin vajaan tunnin, jonka aikana kertyi noin kuusi ja puoli kilometriä juoksua. Keskivauhti jäi alhaiseksi (8:05 min/km). Siitä huolimatta vannoin, että pian on päästävä uudelleen poluille. Ne haastavat kehoa eri tavalla kuin tasainen asfaltti. Myös luonto on enemmän läsnä, vaikka muutenkin tykkään juosta esimerkiksi merenrantaa pitkin. Poluilla juostessa on luonnossa, ei vain se äärellä.
LENKILLÄ 