Syyslomakuulumisia

Olen viettänyt syyslomaa tiukasti kotimaan kamaralla. Niin tekee varmasti suurin osa suomalaisista tänä vuonna. Viimeiseen asti oli epävarmaa, pääsenkö lähtemään edes lasten kanssa maalle vanhempiani katsomaan. Koronavirus tuli pelottavan lähelle perhettämme juuri ennen lomaa, mutta selvisimme säikähdyksellä. Matka mummulaan onnistui.

Olen tottunut viettämään koulujen syyslomaa lasten kanssa maalla. Perheen yhteisen lomamatkan aika on ollut myöhemmin syksyllä: yleensä vuoden pimeimpään aikaan marraskuussa. Tänä vuonna ei ole tulossa viikon valohoitoa etelässä. Sen vaikutuksen (tai oikeastaan puutteen) tulen näkemään vasta kaamosaikaan.

Tämä vuosi on poikkeuksellinen, sillä olen loppuvuoden kokonaan etätöissä. Täytyy käyttää hyväkseen päivän valoisat hetket ja käydä ulkona kesken työpäivän aina, kun siihen on mahdollisuus. Kun päivä alkaa pidentyä joulukuun loppupuolella, helpottaa. Siihen asti pimeys kuristaa minusta otettaan päivä päivältä.

Sekä minä että lapset olemme tottuneet siihen, että koulun syyslomalla ei ole järjestetty mitään ihmeellistä ohjelmaa. En ole yleensä pitänyt koko viikkoa lomaa, vaikka Espoossa koululaisilla on jo usean vuoden ajan ollut viiden päivän syysloma. Tänä vuonna päätin viime metreillä, että olen itsekin ansainnut viikon loman.

Olin maratonin jälkeen väsyneempi kuin ensin itselleni myönsin. Fyysisen väsymyksen lisäksi päälle vyöryi henkinen uupumus, johon sekoittui työstressiä sekä murhetta koronaepidemiasta ja sen vaikutuksista. Onpa kotonammekin ollut melkoinen myllerrys, kun osa asunnosta on remontin alla.

Alkuviikon vietin kaupungissa. Kaksi päivää meni vain ihmetellessä, mitä lomapäivinä pitäisi tehdä, pitääkö tehdä yhtään mitään ja miten tätä tekemistä on näin paljon, vaikka ei ole edes töissä. Siivosin, laitoin ruokaa, kuljetin lapsia, ulkoilin, näin yhtä kaveria ja viestittelin toisen kanssa.

Kun etsin vanhaa hammasharjaa vessan kaakeleiden puhdistamista varten, totesin, että nyt saa riittää. Voin kuluttaa vaikka koko loman siivotessa, mutta sen jälkeen lomalta palaisi entistä väsyneempi ihminen.

Tiistaiaamuna olin vielä kotona Espoossa ja kävin juoksemassa viiden kilometrin lenkin. Poikani oli mukana pyörällä. Ihailin aurinkoista ilmaa ja ruskan värjäämiä puita. Mietin, että vielä hetken maailmassa on väriloistoa, kunnes värit häviävät ja tulee marraskuu. Kunpa se ei olisi ikuinen marraskuu, kuten viime vuonna. Samanlainen epävuodenaika jatkui monta kuukautta.

Tiistai-iltana pakkasin tavarat ja lapset autoon ja ajoin pois kaupungista. Lapsuudenkotiini Länsi-Suomeen on kolmen ja puolen tunnin ajomatka. Ajaminen pimeässä jännitti, mutta pääsimme turvallisesti perille. Joskus syysloman aikaan on taivaalta satanut jo ensimmäiset lumihiutaleet, mutta onneksi tänä vuona lokakuu on ollut poikkeuksellisen lämmin.

Maalla olen nähnyt sukulaisia, laiskotellut ja nauttinut kiireettömyydestä. Nyt perjantaina tuntuu, että mihin nämä lomapäivät oikein katosivat ja onko tosiaan pian jo palattava kaupunkiin ja töihin.

Olen kuitenkin saanut tehdä juuri sitä, mistä haaveilinkin: luin kirjan, kävin valoisaan aikaan juoksemassa, samoilin sienimetsällä, ulkoilin luontopolulla ja kävin saunassa. Omassa saunassamme Espoossa ei ole tällä hetkellä edes lauteita kiukaasta puhumattakaan.

Minulla ei ole tällä hetkellä juoksuohjelmaa. Maratonilta palautuminen saattaa kokonaisuudessaan viedä kuukauden. Maratonista on nyt aikaa alle kaksi viikkoa. Olen käynyt yhteensä kolmella 5-7 kilometrin juoksulenkillä.

Lomalla olisi ollut aikaa pidemmällekin lenkille. Lähdin torstaina juoksemaan ilman sen suurempaa suunnitelmaa, mutta käännyin takaisin kahden ja puolen kilometrin jälkeen. Jalat ovat jo aivan kunnossa, mutta suurta paloa juosta ei ole.

Päätin, että toistaiseksi saa riittää sen verran juoksua, että jalat pysyvät vetreinä ja mieli kirkkaana. Kun on tottunut paljon liikkumaan ja etenkin juoksemaan, ei oikein osaa olla ilman. Tulee epämääräinen levoton olo, johon juoksu auttaa. Lyhytkin. Uskon, että pitkien lenkkien aika tulee itsestään ja pakottamatta.

Lomaviikko on mennyt pyristellessä eroon kaikenlaisesta stressistä. Työstressi palaa varmasti loman jälkeen samanlaisena kuin aina ennenkin, mutta se pitää ottaa osana elämää. Harvalla työ on pelkkää iloa.

Koronavirusepidemia on yksi iso vellova uhka, josta ei oikein ota selvää tai saa otetta. En pelkää sairastumista, sillä en millään muotoa kuulu riskiryhmään. Virus vaikeuttaa kuitenkin arkea ja tuo siihen monenlaista huolta. Milloin tulee ensimmäinen altistuminen esimerkiksi lasten kouluista? Uskallanko mennä kuntosalille, vai hieronko käynneillä virusta päin kasvojani?

Lomastressikin on pitänyt karkottaa. Kammottavinta on ollut huomata, millaiseksi sosiaalisen median algoritmin orjaksi sitä on tullut. Se ansaitsisi oman postauksensa. Maalla lomaillessa puhelin on välillä unohtunut tuntikausiksi toiseen huoneeseen ja joskus akku huomaamatta loppunut. Mitä edes päivittäisin someen siitä, että en tee mitään?

Maaseudun verkkaiseen elämänrytmiin verrattuna 24/7 some-elämä on irvokas vastakohta. Olen tietenkin itse päättänyt olla esillä somessa. Tiedän myös, miten kuluttavaa voi olla lähes päivittäin raportoida jotain some-tileille. Instagram palkitsee ahkerat käyttäjät näkyvyydellä. Somessa on paljon hyvää, mutta omat rajansa on hyvä tuntea ja miettiä, miten paljon ilmaista materiaalia on valmis tekemään näkyvyyden eteen.

Tällaisia ajatuksia viikon loma on saanut aikaan. Tulipa paljon kerrottua ei oikein mistään. Mutta se lomassa on ollut tällä kertaa parasta: hiljentäminen, rauhoittuminen, etäisyyden ottaminen. Seuraavaksi on blogiin tulossa vaihteeksi kirja-arvio, joiden kirjoittamisesta pidän ehkä eniten ja joita luetaan ehkä vähiten (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta). Heh, en siis aina tee sometyötä suurin mahdollinen näkyvyys mielessäni vaan omasta halusta ja mielenkiinnosta käsin. Sanoi algoritmi mitä tahtoo.