Kisaraportti viidenneltä maratoniltani

Osallistuminen Helsinki City Marathonille saatu.

Lauantaiaamuna suihkussa pyysin varpailtani anteeksi. Olin pahoillani niiden puolesta, sillä varpaani tasapainottaisivat kymmeniä tuhansia askeliani tulevan päivän aikana. Edellisen päivän puhelinkeskustelu lääkärini kanssa oli saanut minut mietteliääksi. Ferritiiniarvojeni kehittymistä on seurattu vuoden ajan. Tuleva maraton söisi vaivoin hankitusta varastoraudasta puolet, sanoi lääkäri. Hän kehotti silti jatkamaan juoksemista, sillä pysyn sen avulla muuten terveenä.

Maratonien juokseminen ei ole terveysurheilua, vaan jopa haitaksi terveydelle. Mutta niin taas mentiin! Maratonista on pian kymmenen vuotta kestäneen juoksuharrastukseni aikana tullut matka, josta pidän. Se ei ole yhtä nopeasti ohitse kuin puolimaraton. Maraton on juuri sopivan mittainen, sillä sen pystyy juoksemaan, mutta se haastaa kerta kerran jälkeen. Lauantaina 2.10.2021 juostu Helsinki City Marathon oli viides maratonini. Edellisen olin juossut vuotta aiemmin myös Helsinki City Marathonilla. Tuolloin loppuaikani oli 3:58:15 tuntia. Alitin ensimmäisen kerran neljä tuntia.

Valmistautumiseni maratonille oli sujunut hyvin. Olin tankannut ruokaa ja juomaa tiistaista torstaihin. Perjantaina join vettä tavallista enemmän, mutta söin normaalin määrän ruokaa. Viimeisen puolen tunnin lenkin olin juossut torstaiaamuna. Perjantaina ruokatunnilla laadin paperille suunnitelman, millä kilometreillä otan geelin ja minne juomapisteille haluan, että omat urheilujuomapulloni toimitetaan. Perjantaina töiden jälkeen hain kisanumeroni ja tapahtumapaidan kisakansliasta, joka sijaitsi Helsingin Olympiastadionilla.

Muut valmistelut jätin lauantaiaamuun. Olin päättänyt juosta t-paidassa, jonka kavereiksi valitsin vajaamittaiset juoksutrikoot, Asics Novablast -lenkkarit sekä mukavat sukat ja alusvaatteet, jotka olin testannut moneen kertaan aiemmilla lenkeillä. Mikään ei olisi niin epämiellyttävää, kuin ruttuun menevät sukat tai huonosti istuvat urheiluliivit vuoden tärkeimmässä tapahtumassa. Geelit laittaisin trikoiden puhelintaskuun ja puhelimen vyölaukkuun. Testasin yhdistelmän kahta viikkoa aikaisemmin Espoo Rantamaratonin puolikkaalla.

Lauantaiaamuna söin kaurapuuron chia-siemenillä ja maapähkinävoilla ja join kahvia. Maratonin lähtö oli kahdelta. Olin suunnitellut, että syön kevyen sämpylälounaan ennen sitä. Mieheni vei minut Olympiastadionille kahdeksitoista, jotta ehdin viedä omat juomapulloni niille varattuihin laatikoihin. Siitä järjestäjät veisivät ne oikeille paikoilleen reitin varrelle. Viime vuonna yksi pulloistani katosi, joten nyt olin tarkkaakin tarkempi, että en ainakaan itse laittaisi sitä väärään laatikkoon.

Olen kolmatta kertaa Helsinki City Running Day -tapahtuman lähettiläänä, minkä vuoksi sain käyttää tapahtumassa VIP-pukuhuoneita. Siellä sain odottaa rauhassa lähtöä ja jutella muiden juoksijoiden kanssa. HCRD-lähettiläänä myöskin oleva Pia juoksi Helsinki City Doublen, eli samana päivänä sekä puolimaratonin että maratonin. Hän tuli puolimaratonin jälkeen pukuhuoneeseen, ja vietin aikaa hänen kanssaan jutellen. Lähdimme myös yhdessä lähtöalueelle, kun kello läheni kahta.

Olo oli epätodellinen. Olin odottanut maratonpäivää malttamattomana. Ihan pian pääsisin matkaan. Pelkkää hauskuutta se ei tulisi olemaan, mutta olin valmis. Seisoin satojen ihmisten ympäröimänä lähtöalueella ja tajusin, että kuulokkeeni olivat kaikkea muuta kuin valmiit lähtöön. Kun laitoin ne päälle, ne eivät löytäneet puhelintani eikä puhelimeni löytänyt niitä, vaikka käynnistin molemmat uudelleen.

Olen aiemmin neuvonut muita, että Bluetooth-kuulokkeet kannattaa yhdistää puhelimeen ajoissa ennen lähtöä. Mitä teinkään itse? Yritin parittaa kuulokkeita puhelimeni kanssa vain muutamia minuutteja ennen lähtöä. Puhelimeni ehdotti liittämistä jonkun lähellä seisoneen juoksijan Garmin Fenixiin tai Samsung Watchiin. Päätän yrittää uudestaan matkan varrella ja varmistin, että kelloni oli sentään valmiina. Satelliitteihin väenpaljous ei onneksi vaikuta.

Napsautin lähdössä kelloni päälle ja juoksin massan mukana. 3:45 tunnin loppuaikaan tähtäävät jänikset olivat edessäni ja 4:00 tunnin loppuaikaa tavoittelevat juoksivat takanani. Oma tavoitteeni osui tuohon väliin. Olin suunnitellut noin 5:30 min/km -vauhtia. Juoksin paljon kovempaa ja kävin taistelua päässäni: liika vauhti kostautuisi vielä, mutta miksi hidastaisin, kun tuntui hyvältä. Syke oli maltillinen noin 150. Juoksin ensimmäisen juomapisteen ohi Ullanlinnassa 4,5 kilometrin kohdalla.

Kokeilin parittaa kuulokkeita uudelleen Kaivopuistossa, jossa juoksijoiden rivit olivat jo harventuneet. En onnistunut ja tungin kuulokkeet samaan taskuun geelien ja juomasuunnitelmani kanssa. Tästä tulisi ensimmäinen maratonini, jossa juoksisin ilman musiikkia. Sama kävi Paavo Nurmi Marathonin puolimaratonilla Turussa 2019. Selvisin siitä.

Otin energiageelin ennen kahdeksan kilometrin kohdalla ollutta juomapistettä. Maratonin ensimmäisellä kierroksella reitti kiersi Kaivopuistossa. Kymmenen kilometriä oli juostu, kun pääsimme Ruoholahteen. Olin kuluttanut aikaa 53:37 minuuttia ja vauhtini oli ensimmäisellä kymmenellä kilometrillä ollut keskimäärin 5:22 min/km. Oman urheilujuomapulloni nappasin mukaan 10,5 kilometrin kohdalla olleelta juomapisteeltä.

Seuraavat kymmenen kilometriä sujuivat helposti, kuten pitikin. Muistelin, millainen oloni oli ollut viime vuonna samoilla kilometreillä. Ehkä vielä hieman rennompi, mutta se saattoi johtua siitä, että olin nyt vähän huolissani, miten kauan kestäisin aiottua kovempaa vauhtia. En oikeastaan huomannut musiikin puuttumista, vaan nautin, kun kuulin kannustukset ja sen, mitä muut ympärilläni puhuivat.

Toisen geelin otin ennen 16 kilometrin kohdalla ollutta juomapistettä. Geelin päälle join vettä juomapisteeltä. Oman juomapullon nappasin jälleen sitä seuranneelta juomapisteeltä Munkkiniemestä, jolloin olin juossut jo 18,5 kilometriä. Kannoin mukanani muistilappua, johon olin kirjannut kilometrimäärät, milloin otan geelin tai juoman. Muistilappuni auttoi pilkkomaan matkan osiin, eikä maratonin 42,2 kilometriä olleet yhtä kaaosta päässäni. Tunsin, että olin tilanteen päällä.

Saavuin 20 kilometrin väliaikapisteelle ajassa 1:48:45 tuntia. Vauhtini oli hieman hidastunut, sillä se oli ollut keskimäärin 5:31 min/km viimeisen kymmenen kilometrin aikana. Vauhti ei pysynyt yllä itsestään, vaan koko ajan piti enemmän ja enemmän puskea. Juokseminen oli kuitenkin ensimmäisellä puoliskolla helppoa.

Energia ja nesteet imeytyivät hyvin. En ottanut muuta kiinteää lisäenergiaa kuin geelit noin 45 minuutin välein. Olin varannut matkan varrelle puolen litran juomapulloja, mutta en juonut niistä mitään tyhjäksi. Osaa kuljetin pidemmän matkaa mukanani ja heitin matkan varrella olleisiin roskiksiin. Osasta join sen verran, kuin tarvitsin, ja jätin loput juomapisteiden jälkeen olleisiin jäteastioihin. T-paidassa ei tullut yhtään kylmä vaan olin alkanut hikoilla jo ensimmäisten kilometrien aikana. Nestettä oli hyvä saada riittävästi.

Toinen kierros alkoi, kun olimme juosseet reilu 24 kilometriä. Oli yllättävän helppoa jatkaa toiselle kierrokselle, eikä tuntunut, että haluaisin jo kaartaa Olympiastadionille. Toinen kierros oli henkisesti helpompaa, kun tiesin, että näin jokaiset maisemat viimeistä kertaa tämän kisan aikana. Fyysisesti matka alkoi painaa sitä enemmän, mitä lähemmäs 30 kilometriä tulin. Baanalla oli kannustamassa Boheemijuoksija-blogia pitävä Virpi. Hänen hurjat tsemppauksensa lämmittivät mieltä.

En ollut juossut paljon yli 20 kilometrin lenkkejä kuluneen vuoden aikana. Tunsin sen jaloissani. Syke pysyi aisoissa ja oli jopa alle 150, enkä ollut erityisen hengästynyt. Jalat alkoivat kangistua, mutta tunne oli tuttu aiemmilta maratoneilta ja kuului asiaan. On kulunut klisee, että maraton alkaa 30 kilometristä. Se on kaiken lisäksi totta.

Ylitin 30 kilometrin väliaikapisteen Lauttasaaressa ajassa 2:44:47 tuntia. Vauhtini oli ollut keskimäärin 5:37 viimeisen kymmenen kilometrin aikana. En panikoinut tilannetta, vaikka vauhtini hidastui. Olin tullut alussa sen verran reippaita kilometrejä, että olin vielä tavoitteessani. En tosin saisi totaalisesti hyytyä, mutta sellaista pelkoa ei ollut ilmassa. Välillä ohi sujahti maratonviestiä juoksevia. Muistutin itseäni, että heillä on varaa juosta kovempaa. Minun oli pidettävä oma vauhtini.

Ennen 33 kilometrin juomapistettä otin jälleen yhden geelin ja vettä, kun pääsin juomapisteen kohdalle. Kävelin, kun tyhjensin vesimukia. Oman juomapullon kanssa oli helppo juosta, mutta mukista join kävellen. Taktiikkani juoksutapahtumissa on aina kävellä juomapisteillä. Olen ajatellut, että minimoin kaiken ylimääräisen sähläämisen ja keskityn siihen, mitä teen. Juomisen jälkeen voin taas kiihdyttää vauhtia, kun olen saanut nestettä sisääni.

Juoksin toisella kierroksella Kuusisaaresta Munkkiniemeen päin, kun tunsin, miten vasen pohkeeni alkoi kiristää. Pohkeitani ei ole koskaan alkanut juoksutapahtumissa krampata, enkä muutoinkaan kärsi krampeista. Nytkö se sitten iskisi? Kuvittelin, miten joutuisin kävelemään loppumatkasta ja ennätysaika valuisi sormien läpi. Pieni kiristys ei levinnyt koko pohkeeseen ja yritin olla välittämättä siitä.

Pikku Huopalahdessa iski seuraava epätoivon hetki, kun tunsin heikotusta noin 38 kilometrin kohdalla. Toivoin vain, että huono oli menisi ohi. Muistin, miten olin viime vuonna kokenut vaikean hetken samoilla kilometreillä. Olin juossut jo todella pitkälle ja keho alkoi antaa viestejä, että pian riittää. Onneksi heikotus hävisi, ennen kuin piti alkaa nousta pitkää nousua kohti Keskuspuistoa.

En kävellyt matkan aikana muualla kuin juomapisteillä. Juoksin ylämäet, mutta annoin vauhdin niissä hidastua. Olin jo loppumatkassa, mutta otin yhden geelin, kun näin edessäni Keskuspuistossa sijainneen viimeisen juomapisteen. Join vettä ja kävelin rauhassa juomapisteen läpi. Sitten alkoivat viimeiset kilometrit. Olin väsynyt, sillä en ollut koskaan ennen juossut näin pitkälle näin kovaa. Viimeisimmät 10 kilometriä olin edennyt ajassa 56:44 minuuttia ja keskivauhti oli ollut 5:41 min/km. Olin edelleen kiinni ennätysajassa, vaikka keskivauhtini laski.

Jalkani painoivat, mutta jostain sain voimia ohittaa muita juoksijoita. Osa heistä käveli, ja ajattelin, että asiani ovat vielä hyvin, vaikka aloinkin olla uupunut. Tuntui, kuin olisin eksynyt miesten kilpailuun, sillä en nähnyt juuri muita naisia. Downtown 65 -porukalla oli hurja kannustus ylämäessä ennen Auroran siltaa. Kiitos heille siitä, sillä ”Fuck the hill” kyltti auttoi peittoamaan mäen.

Näin jo stadionin tornin. Loppu oli jo lähellä mutta samalla niin kaukana. Muistin, miten viime vuonna oli odottanut 41 kilometrin merkkiä aivan liian kauan, ja sama kävi tänä vuonna. Miten viimeiset kilometrit tuntuivatkin niin pitkiltä? Juoksin äärirajoillani, mutta aloin olla niin lähellä maalia, että uskalsin alkaa kiristää vauhtia. En pystynyt ajattelemaan enää mitään muuta kuin sitä, että laitan jalkaa toisen eteen.

Reitti kääntyi kohti Olympiastadionia, nousi loivaa mäkeä ylös, alitti Redbull-mainoksen ja kaartoi maratonportista sisään stadionille. En katsonut enää kelloa, sillä olin varma uudesta ennätyksestä. Mielikuvissani juoksin pitkin stadionin rataa kuin mikäkin pikajuoksija, vaikka askeleeni tuskin oli enää lennokas. Urheilukelloni mukaan olin tullut viimeiset sadat metrit vauhtia 3:50-4:15 min/km.

Katsoin maaliviivalla olevaa kelloa ja tajusin juuri ja juuri, että aikani tuli olemaan jotain päälle 3:53 tuntia. Suunnaton ilon ja helpotuksen tunne valtasi minut, kun pääsin maaliin. Olin sen verran hyvävointinen, että pysyin pystyssä ja kävelin hakemaan mitalini. Maalissa näin pari tuttua ja Karoliina otti minusta kuvan. Kun nyt katson kuvaa, näen aika väsyneen ihmisen, jonka kädet ja sormet ovat turvoksissa ja iho samaan aikaan punainen ja kalvakka.

Virallinen loppuaikani oli 3:53:04 tuntia. Se oli yli viisi minuuttia vähemmän kuin viime vuonna, jolloin alitin ensimmäisen kerran neljä tuntia. Sen jälkeen, kun olin parantanut puolimaratoninaikaani reilulla kolmella minuutilla Espoo Rantamaratonilla, näyttäytyi myös maratonajan parantaminen mahdollisena. Sijoituin ikäryhmässäni Naiset 40 vuotta neljänneksi ja jäin vain reilun minuutin palkintosijasta.

Maraton on arvaamaton matka. Onneksi Helsinki City Marathonilla kaikki meni nappiin ja tein kuntoani vastaavan tuloksen. Päivään oli latautunut paljon, enkä voinut kuin olla iloinen, että onnistuin. Maraton oli jälleen voimaannuttava kokemus, vaikka nyt tuntuukin, että se on vienyt kaikki voimani.

Uudenlainen kokemus oli juosta lähes neljä tuntia ilman musiikkia. Vastoin kaikkia ennakkoluulojani se oli jopa meditatiivista. Suurimmat ärsytykset syntyivät siitä, kun hyvää tahtovat nuoret tyrkyttivät sponsorin rakkolaastareita tai kun tunsin, että joku liimautui peesiini. Tunteeni eivät paljon heilahdelleet, vaan juoksin vain eteenpäin.

Muistan, miten ensimmäisen maratonini jälkeen yksi suurimmista ilonaiheista oli se, että kokemusta ei voisi kukaan ottaa minulta pois. Olin saavuttanut jotain suurta, jonka saisin pitää aina itselläni. Juoksin nyt viidennen maratonini, ja olo on ollut samanlainen. Olen aivan itse tehnyt ja saavuttanut tämän, eikä siihen voi kukaan sanoa mitään. Itsensä ylittäminen ja voittaminen ovat pelkkää puhdasta iloa.

Lähdin Olympiastadionilta kotiin pian maaliin pääsyn jälkeen. En jaksanut jäädä enää puhumaan kenenkään kanssa enkä ottamaan kuvia. Mieheni haki minut stadionin ulkopuolelta. Olin ostanut kotiin pakastepizzan ja jääkaappiin ison tölkin olutta. Nyt oli niiden vuoro. Ruoan ja saunan jälkeen alkoi väsyttää. En ollut ylipirteä, kuten yleensä maratonin jälkeen, vaan sänky kutsui. Lepoa, nyt tarvitaan paljon lepoa.